Pönö-logo

Artikkelit

Älä jää roolisi vangiksi

Göte Nyman
TIIVISTELMÄ

Pönöttävä ihminen noudattaa käytöksessään rooleja, jotka hän on mahdollisesti itse valinnut tai jotka hänelle on tavalla tai toisella langetettu. Arjen roolit auttavat meitä kohtaamaan toisiamme ja erilaisia elämäntilanteita. Ne myös ohjaavat meitä käyttäytymään tilanteiden edellyttämällä tavalla. Roolit eivät ole näyttelemistä, vaan tietyn verraten luontevasti omaksutun kaavan mukaista käyttäytymistä.

Ihmisten rooleja tulkitsemalla läsnäolevat tai muutoin kommunikoivat asianosaiset voivat tietää, mitä jonkin tietyn roolin mukaisesti käyttäytyvältä ihmiseltä voi odottaa. Toisaalta roolien avulla myös ymmärretään, kuinka häntä on hyvä lähestyä tai välttää.

Tässä kirjoituksessa kuvataan sitä, kuinka roolit suuntaavat käyttäytymistämme ja ajatteluamme sekä minkälaisia vaikutuksia erilaisilla rooleilla meihin ihmisiin on. Tarkastelu pyrkii osoittamaan, kuinka tärkeää roolien ymmärtäminen on, kun halutaan purkaa turhaa pönötystä sekä välttää ihmisten välisiä kohtaamisia vaikeuttavia vääriä tai epäonnistuneita roolituksia.

Arjen roolit – tie avoimeen kohtaamiseen ja jämähtämiseen

Teatteri on katsojalle turvallinen paikka kokea sellaisia ainutlaatuisia tunteita ja elämyksiä, jotka tosielämässä olisivat harvinaisia ja kivuliaitakin. Kun vaikkapa johtajan roolissa esiintyvä näyttelijä puhuttelee näytelmän aikana alaistansa esittävää roolihenkilöä väheksyvästi tai loukkaavasti, osaamme spontaanisti asettua tämän alaisen ikävään asemaan ja kokea hänen häpeänsä ilman että sen kummemmin ihmettelemme omaa reaktiotamme. Teatteriesitystä tai elokuvaa katsoessamme me inhoamme – kukin omalla tavallamme – komentelevaa pönöttäjää, joka kohtelee alaistaan etäisesti ja epäkunnioittavasti.

Kun työtoverimme tai me itse joudumme tällaisen käytöksen kohteeksi arjessamme ja elämässämme, on ensireaktio lähestulkoon sama mutta hyvinkin voimakas. Se herättää monenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia – varsinkin kokemuksen epäoikeudenmukaisuudesta. Me tiedämme, missä ikävässä asemassa tuolloin olemme, mitä johtajan tai työtoverin käytös merkitsee ja mitä kielteistä siitä voi meille mahdollisesti seurata. Loukkaava käytös ei kuitenkaan ole vain johtajien ongelma. Sitä esiintyy kaikilla organisaation tasoilla, työssä, harrastuksissa sekä myös taiteen ja viihteen maailmassa, mutta sen ilmenemismuodot vaihtelevat.

Alaistansa tölvivää johtajaa näyttelevä roolihenkilö ei tietenkään oikeasti halua loukata vastanäyttelijäänsä, eikä tämän alaisen roolissa esiintyvä aidosti koe olevansa uhattu. Katsojina näemme ja kuulemme näytelmän tapahtumat kuitenkin vahvalla tavalla suoraan – aivan kuin kysymys olisi aidosta elämästä – eli koemme inhoa, myötätuntoa ja muuta sellaista, mitä meidän tuon draaman katsojina halutaankin kokevan.

Katsojan tunteet ovat siis aitoja, mutta näyttelijät ”vain” näyttelevät. Onneksi on näin, sillä teatterin ja elokuvan maailma olisi perin vaarallinen työympäristö, jos siellä esitettävät draamat edustaisivat näyttelijöille samalla tavalla tosia ja todellisia tapahtumia kuin Colosseumin väkivaltaiset tilanteet gladiaattoreille.

Rooleilla ja rooleissa on voimaa. Ne ovat näyttelijälle olennaisia välineitä, joilla katsojat saadaan kokemaan juuri sitä, mitä draaman luojat haluavat heidän tunteittensa ja reaktioittensa kautta kokevan. Kun näyttelijä ”pukeutuu” rooliinsa ja käyttäytyy näyttämöllä tai elokuvassa sen mukaisesti, hän saa oikeuden vallata katsojan mielen kaikella sanomisellaan ja lavakäyttäytymisellään.

Vain poikkeustapauksissa punaisena äkäisesti karjuva työtoveri tai johtaja näyttelee vihan ja ärtymyksen tunteita kokematta niitä itse. Jos näin kuitenkin olisi tilanne, hän pyrkisi esiintymisellään manipuloimaan läsnä olevia ihmisiä, joiden on pakko reagoida ja käyttäytyä tuon tietyn tilanteen sekä fyysisen paikan määrittämien rooliodotusten mukaisesti. Suhtautuisimme myös kotona tai kadulla kaupunkiympäristössä tällaiseen käyttäytymiseen ja tyylilajiin vakavasti.

Roolit avaavat ja sulkevat väyliä inhimillisten tunteiden ilmaisulle. Ne saattavat toisaalta suojata meitä, mutta olla myös meille itsellemme ja yhteisöillemme vahingoksi, jos samat roolit häiritsevät tai estävät arvokkaita kohtaamisia. Onkin monta syytä pohtia, mistä kulloinkin esittämämme roolit ovat peräisin, miten ne meitä ohjaavat sekä voisimmeko olla niistä sillä tavalla tietoisia, että osaisimme roolien kautta myös kohdata toisemme luontevasti.

Eri elämäntilanteissa ihmisessä voi aktivoitua monenlaisia rooleja (nörtti, myyntijohtaja, urheilija, älykkö, professori, tyylitubettaja, humoristi, valittaja, seikkailija…). Tällaiset roolit eivät ole keinotekoisia eivätkä ne edusta edellä kuvatun kaltaista (ammatti)näyttelemistä, vaan ovat osa normaalia, toimivaa arkeamme. Silti roolien aikaansaamat vaikutukset esimerkiksi ihmisten välisissä yllättävissä kohtaamisissa voivat joskus olla kuin huonosta komediasta tai jännityselokuvasta. Me voimme myös itse muokata roolivalikoimaamme niin, että arjen roolitukset edistävät asioita, joita arvostamme ja haluamme toteuttaa.

Rooleilla on siis runsaasti vapauttavaa voimaa arjessa. Esimerkiksi pikkunappulat kiekkokaukalossa ja jalkapalloviheriöllä halaavat toisiaan estottomasti ja kokevat yhteistä mielihyvää voiton hetkillä. Kotioloissa he eivät välttämättä toimi tällä tavalla edes omien sisarustensa tai parhaiden ystäviensä kanssa.

Olemmeko vain näyttelijöitä?

Moni ihminen saattaa kokea kiusalliseksi sen ajatuksen ja lähtökohdan, että roolit eivät kuulu vain teatteriin ja että ne ovat aivan olennainen osa meidän työtämme, harrastuksiamme ja muuta arkista käyttäytymistämme. Toki usein on tapana sanoa, että joku ihminen on ”aito” eikä hän ”esitä mitään”. Tosiasiassa me kuitenkin toimimme, elämme ja vaikutamme ympäristöömme roolien sanelemien rajojen mukaan niin kodin, vapaa-ajan kuin työelämän maailmoissa.

Jos jokin rooli ei suoraan sovellu käsillä olevaan tilanteeseen, me osaamme myös vaihtaa rooleja sujuvasti. Toisaalta hankalia – mutta myös humoristisia – tilanteita saattaa syntyä, jos tilanteeseen sopimaton rooli jää jostakin syystä ”päälle”.

Jostakin henkilöstä saatetaan sanoa, että hän on keinotekoinen ja esiintyy sen vuoksi epäuskottavasti. Hän ei siis jostakin syystä vaikuta käyttäytyvän ”aidosti”, vaikka hän omasta mielestään saattaa esiintyä oikein ja valitsemansa roolin mukaisella tavalla. Tällaisella henkilöllä on silloin ongelmallinen harhakäsitys, kun hän olettaa oman roolinsa tavoittavan ja kohtaavan muut ihmiset oikein.

Harvemmin todetaan suoraan, että henkilö on jostakin syystä ottanut itselleen väärän tai tilanteeseen huonosti sopivan roolin. Näin saattaa kuitenkin käydä esimerkiksi silloin, kun joku henkilö puhuu kuin kylmä tulosjohtaja tilanteessa, jossa ihmisten huomio on murheellisessa, ajankohtaisessa tragediassa tai pelottavassa uhkakuvassa. Huolen ja surun keskellä on vaikea tulkita tai ymmärtää ”virallista”, ei-empaattista ja hallinnollista viestintää tai ylipäätänsä suhtautua silloin luontevasti pönöttävän henkilön sanomisiin ja tekoihin.

Kritiikki yhteiskunnassa kohdistetaan helposti yksilöön ja henkilöön eikä hänen esittämäänsä rooliin. Joskus roolien välinen epäselvyys voi yllättää esimerkiksi julkisuudesta tunnetun ministerin, kun hän joutuu vastaamaan johonkin itselleen vieraaseen, erityistä asiantuntemusta tai henkilökohtaista kokemustietoa edellyttävään kysymykseen. Tällaisen tilanteen sattuessa poliitikon on osattava vaihtaa rooli politiikan ja työasiat hyvin hallitsevasta ministeristä tämän tietyn asian amatööriksi tai harrastajaksi. Ministerillä ei oikein ole lupaa kompastella missään asiassa, mutta harrastelijalla tällaista inhimillistä liikkumavaraa puolestaan voi olla.

Erilaisissa arjen viestintätilanteissa muodollisesti esiintyvä ja roolissaan etäisesti käyttäytyvä ihminen signaloi tietämättään tai tietoisesti ympäristöönsä myös sitä, kuinka häntä voi lähestyä, puhutella tai hänen läsnä ollessaan toimia. Tiimin muut jäsenet saattavat kokea tällaisen käyttäytymisen hankalaksi tai kiusalliseksi. Tiimeissä ja työryhmissä ilmenevä pönötys voikin synnyttää ylimääräistä hitautta ja kitkaa, jolloin olennaisten asioiden esille tuominen ajoissa ja proaktiivisesti on vaikeaa. Jos johtajan käytös on suorastaan pelkoa herättävää, saattaa pönöttävä rooli jopa estää tärkeiden asioiden ja ongelmien tuomisen ajoissa johdon tietoon (Vuori & Huy 2016).

Edellä kuvatun mukaisesti käyttäytyvän johtajan esiintymistyyli rajaa ja muokkaa jopa sitä sanastoa, jolla häntä uskalletaan työpaikalla luontevasti lähestyä. Pelko hiljentää ihmisiä lähes aina, mutta voi käydä niinkin, että läsnäolijat eivät yksinkertaisesti hallitse asiaan kuuluvaa sanastoa ja pysyvät sen vuoksi epätietoisuutensa ja pelkojensa keskellä vaiti.

Muistan elävästi oman ensimmäisen hämmennykseni eräässä tilanteessa. Olin vuosikymmeniä sitten (ennen 1980-luvulla yleistyneitä PC- ja Apple Macintosh -tietokoneita) kuuntelemassa erään ministerin selvitystä Suomen tietoteknisestä tulevaisuudesta asiaan liittyvän raportin pohjalta. Syntyi kiusallinen tilanne, kun innokkaana psykologian assistenttina rohkenin esittää ministerille kysymykseni ”laboratorirotan” kielellä. Liituraitainen ministeri vastasi varsinaisen kysymykseni täysin ohittavalla, tyylikkäällä strategiapuheella.

Arvokkaan tuntuisen yleisön keskellä häpesin puheenparttani (nyt kyllä ymmärrän, että tämä häpeä oli turhaa). Tuntui siltä, että olin aivan kujalla tuossa tyylikkäässä seurassa. Kysymykseni koski mahdollisuuksia joka kodin tietotekniikkaan (myöhemmin 1980- ja 90-lukujen aikana tietokoneet tunnetusti levisivät länsimaissa myös koteihin). Olimme rooliemme vankeja.

Roolinmurtajat

Väärin ”valittu” rooli voi olla ylittämätön este tilanteiden vaatimalle oikealle viestintätavalle ja hedelmälliselle ajatustenvaihdolle. Usein myös fyysisten tilojen arkkitehtuuri ja esineiden muotokieli tukevat tietynlaista roolitusta ja jopa pönötystä (kuten vaikkapa vanhaan aikaan johtajan iso kulmahuone ”liikennevaloineen”), jolloin ihmisten asettuminen (työ)rooleihinsa tapahtuu kuin huomaamatta.

Esimerkiksi valitsemalla tietyn istumapaikan salissa tai kokouspöydän ympärillä teemme samalla näkyväksi myös roolivalinnan. Eräs lehtori Helsingin yliopiston juhlallisen arvokkaassa konsistorin salissa kuvasikin kokoustilannetta taannoin osuvasti takariviltä seuraavasti: ”Tässä salissa vallitsee vääristynyt retorinen tila!” Todellakin, salin edessä oli puheenjohtajan eli usein rehtorin tai dekaanin paikka, joka muistutti valtaistuinta. Eturivistä tai takarivistä pidetyt puheenvuorot eivät suinkaan olleet samanarvoisia vaikutuksiltaan.

Urheilukentillä ja treenisaleissa kohdataan ja puhutellaan ihmisiä urheilijan roolissa eri tavalla kuin juhlasalien loistossa. Parhaimmillaan näissä paikoissa voi syntyä jaettu kokemus tasa-arvoisesta yhteisöstä, joka kutsuu aloittelijatkin mukaan. Tosin tämäkin rento ilmapiiri saattaa muuttua ja vääristyä, jos paikalle saapuva huippu-urheilija tai hänen lähipiirinsä käyttäytyvät tähti- ja mediakultin roolien mukaisesti (eli huippu-urheilijalle on niin sanotusti noussut menestys päähän). Luontevasti käyttäytyviä, myös nuoria ihmisiä rennosti ja pönöttämättä lähestyviä huippu-urheilijoita osataan toisaalta ihailla (eikä tätä asiaa useinkaan mielletä roolikysymyksenä).

Ihmiset myös tietoisesti hyödyntävät tiettyjä rooleja sekä niiden kautta säteilevää voimaa jopa vieraillessaan lastentarhoissa tai alakouluissa. Joskus kyse on siitä, että halutaan tällä tavalla saada pontta omille näkemyksille tai vaatimuksille. Roolittunut toiminta voi olla tietoista tai alitajuista – mutta myös kyvyttömyyttä ymmärtää omaa käyttäytymistä ja sen sosiaalisia seurauksia. Roolin valintahan synnyttää aina jonkin vastareaktion eli tavat tulkita puhujaa.

Kun omaksumme meille tarjotut tai itse valitsemamme roolit, teemme samalla merkittävän valinnan ja rajauksen koskien sitä, miten meihin reagoidaan ja miten voimme käyttäytyä. Elämme ja ilmaisemme aitoja tunteita ja tyylejä pääosin niillä tavoilla, joita nämä roolit mahdollistavat. Työpaikalla ne ohjaavat niin virallista kuin epävirallistakin käyttäytymistä.

Tunteemme siis tulevat tai eivät tule näkyviksi erilaisten roolien määrittämissä rajoissa. Talousjohtaja, joka on kyllä kotioloissa leikkisä ja avarakatseinen ”isukki”, ei välttämättä muutu leikkisäksi silloinkaan, kun yrityksen tuloskäyrät työpaikan kokouksessa osoittavat kohti kattoa. Erilaisiin onnistumisiin ja menestystilanteisiin liittyen on talousjohtajankin roolissa usein huomaamatta määritelty tavat, joilla hänen odotetaan iloitsevan onnistumisista.

Myös yrityksen toimitusjohtajalla on oma käyttäytymisrepertuaarinsa. Erilaisissa johtamisopeissa korostetaan alaisten motivoimista sekä palautteen antamisen merkitystä. Kun työpaikalla toisaalta joku etäisempi kollega tarjoaa aivan odottamatta tärkeää apua, saattaa tuttu roolihaarniska murtua molemmilta osapuolilta ainakin hetkeksi spontaanisti syntyneen mielihyvän ja kiitollisuuden vuoksi (jättäen näin normaalit roolit ainakin hetkeksi taustalle). Jopa uusia ystävyyssuhteita voi syntyä tällaisen odottamattoman kohtaamisen ja avautumisen tuloksena.

Rooleja voi myös tietoisesti (yrittää) murtaa. Kun esimerkiksi lastentarhassa lapsi juoksee isän syliin innosta hihkuen, murtuu työmaailman rooliasetelma hetkessä eikä isä voi lapsensa kanssa kommunikoida kuten vielä äsken työroolinsa mukaisesti. Erilaisten työpajojen ja ryhmätöiden vetäjät myös hyödyntävät monenlaisia menetelmiä, joilla tietoisesti murretaan jäätä eli (alitajuiset) roolitukset heti ryhmätöiden ja workshop-sessioiden alussa.

Roolien murtumisen haasteita ja tilanteita maailmassa toki riittää. Niitä voi olla hauskaakin edistää itse tai seurata prosesseja vierestä (varsinkin jos väärään rooliin joutunut itse ymmärtää asetelman inhimillisyyden ja osaa hymyillä tilanteelle). Esimerkiksi kylmän asiallista puhetyyliä suosiva henkilö saattaa hetkessä muuttua leperteleväksi koirien ystäväksi kohdatessaan sympaattisen ja helposti lähestyttävän koiranpennun.

Samanlaisia inhimillisiä reaktioita eli roolimodulaatioita on havaittu myös ihmisten tavassa ”puhutella” tietotekniikkaa (Reeves & Nass 1996). Tällainen kehitys epäilemättä vain kiihtyy viimeaikaisen tekoälyn ja suurten kielimallien läpimurron myötä.

Tunnemme itsemme myös rooliemme kautta

On muodikasta puhua ”miehen roolista”. Tällainen puhe kuitenkin antaa harhaanjohtavan kuvan siitä, että tietyt asiat olisivat (vain) sukupuolittuneita ja että olisi jokin selkeä miehen rooli, naisen rooli tai muunsukupuolisen rooli. Martti Puohiniemen kanssa kartoitimme takavuosina suomalaisen miehen arvoja, rooleja sekä tunteiden ilmaisutapoja. Oli yllätys havaita, kuinka laaja, jokapäiväinen ja monipuolinen kirjo rooleja miehellä itse asiassa onkaan (Puohiniemi & Nyman 2007).

Erilaisia miehen rooleja on kymmeniä, joita listasimme muun muassa seuraavat: (1) säilyttäjä, (2) tuottaja, (3) kokeilija, (4) seikkailija, (5) taistelija, (6) hifisti, (7) yrittäjä, (8) käsityöläinen, (9) kansanmies, (10) aktivisti, (11) nuori nero ja (12) isänmaan puolustaja. Hieman kepeästi valiten lähimmäksi pönöttäjäroolia tulisivat puolestaan nämä miehen roolit: (1) valtiomies, (2) viihteen rahamies, (3) yhteiskuntakriitikko, (4) älykkö, (5) teknoguru ja (6) onnenonkija.

Kaikilla näillä miehen rooleilla on oma paikkansa, eivätkä ne toki aktivoidu tai ole esillä kaikissa elämäntilanteissa. Vain harvoin on tapana katsoa roolien taakse eli pohtia sitä, mitä erilaiset roolit syvimmiltään ovat, miksi ja miten niihin asetutaan, mitä käyttäytymisiä ja tunneilmaisuja roolit mahdollistavat – puhumattakaan siitä, mitä kokemuksia ja käyttäytymisen muotoja ne myös estävät tapahtumasta.

Rooleja ei ole arkielämässä juuri koskaan tarkasti nimetty tai määritelty. Olemme sen sijaan oppineet noudattamaan niitä sanattomasti ja lähes alitajuisesti eri tilanteiden mukaan (roolien ja alaroolien väliset erot saattavat olla hyvinkin pieniä). Yhden perinteisen miehisen roolin mukaan perheenpää korjaa puhjenneen autonrenkaan. Toisaalta sama mies saattaa myös spontaanisti silittää vaimonsa vaatteet hänen kiirehtiessä aamulla työhönsä. Tällaisissa tapauksissa roolitus ei liity sukupuoleen vaan tehtävään, mikä tarjoaa mahdollisuuden arvokkaaseen tunneilmaisuun.

Myös joukkueurheilussa roolien merkitys on tullut suurellekin yleisölle tutuksi. Esimerkiksi jalkapallossa annetaan puolustajan roolissa pelaavalle urheilijalle selkeitä ohjeita oikeasta toiminnasta (asiasta enemmän ks. https://futisinfo.com/puolustajan-rooli/). Työpaikoilla ja työnteon arjessa monenlaiset tehtäviin tai prosessseihin liittyvät sosiaaliset roolit auttavat meitä puolestaan toimimaan yhdessä niin, että työnjako on sujuvaa.

Roolien avulla tiedetään, mitä keneltäkin odotetaan. Erityistilanteissa ihmisille myös annetaan tilapäisten roolien muodossa mahdollisuus toimia tavalla, joka poikkeaa normaalista.

Rooli täytyy hallita

Omaksumme roolejamme koko elämämme ajan muun muassa siksi, että niistä on meille ja yhteisöillemme hyötyä. Sujahtamalla sopivaan rooliin osaamme toimia erilaisten tilanteiden edellyttämällä tavalla, mutta myös ihmiset ympärillämme tietävät, mitä meiltä voi perustellusti odottaa ja jopa vaatia.

Kun kohtaamme erilaisia ihmisiä työssä ja arjessa, osaamme roolien vuoksi odottaa heiltä tiettyjä asioita liikoja kyselemättä tai tarkistamatta. Valmiiden, omaksuttujen roolien kautta myös ymmärrämme ihmisiä erilaisissa (viestintä)tilanteissa helposti. Emme yleensä tiedustele esimerkiksi linja-auton kuljettajalta, tunteeko hän varmasti ajoreittinsä.

Joskus olisi kuitenkin syytä esittää kriittisiä kysymyksiä – esimerkiksi silloin, kun professori puhuu roolinsa suojassa asiasta, josta hän ei oletuksistamme huolimatta tiedä välttämättä juuri yhtään mitään. Silloin hänen professori-roolinsa ja oma (äänettömänä kuuntelijana pysyvä) oppilas-roolimme kohtaavat niin, että esimerkiksi oppimisprosessi saattaa kärsiä.

Monikaan meistä ei ole aina tietoinen omista tai kohtaamiensa kanssaihmisten rooleista. Joskus oma rooli voi myös saada meidät tekemään asioita, jotka suorastaan estävät lähestymästä meitä. Jälkikäteen saatetaan sitten pohtia, mikä meni ”mönkään” ja miksei viestintäprosessi onnistunut.

Tietoisuus omista rooleista

Työpaikoilla opitut ja omaksutut sosiaaliset, työtehtäviin sekä omaan asemaan liittyvät roolit muotoutuvat ja vakiintuvat muutamassa vuodessa tai nopeamminkin. Tästäkään kehitysprosessista ei aina olla itse tietoisia. Vuosien saatossa ihmisille myös muodostuu päärooleja ja sivurooleja, jotka sitten ilmenevät siinä, mitä heiltä kulloinkin odotetaan ja kuinka heitä eri tilanteissa kohdellaan.

Joskus voi käydä niinkin, että jokin rooli on annettu meille ulkoa päin emmekä itse tätä roolitusta edes havaitse. Oma huvittava kokemukseni on 1970-luvulta, kun vastasin koevälineassistentin tehtävissä laboratoriolaitteistoista. Talossa oli vain yksi yhteinen tulostin, jonka kollegani kanssa asensimme käyttöön – ja tietenkin myös sen mustenauhan, joita tällaiset matriisitulostimet käyttivät. Kun sitten tulostusjälki alkoi himmetä, jompikumpi meistä vaihtoi nauhan pitämättä asiasta sen suurempaa ääntä.

Kun nauhan muste sitten joskus himmeni emmekä asiaa sattumalta olleet sillä kertaa heti hoitaneet, tivasivat laitoksen tutkijat meiltä (eivätkä siis toisiltaan): ”Eikö tulostimen nauhaa ole vaihdettu?”. Olimme näin huomaamattamme saaneet työyhteisössä roolin, jonka tehtäviin kuului matriisitulostimen mustenauhan vahtiminen ja vaihtaminen. Asiasta ei tietenkään oltu sovittu, vaan kyse oli olemassaolevan roolin (olin koevälineassistentti) kätevästä laajennuksesta.

Kiusallisen tuttu roolinanto on kahvin keittämisen tai jääkaapin puhtaana pitämisen delegoiminen sopivalta tuntuvalle työtoverille. Voi tietenkin ajatella, että kyse on luontevasta, käytännön sanelemasta roolituksesta, mutta tällaisilla käytännöillä on myös selvä varjopuolensa: kysymys voi olla alisteisesta rooliasemasta, joka hierarkkisessa, kilpailuhenkisessä ympäristössä on suorastaan haitallinen ja jolle ei ole selviä perusteita. On vain omaksuttu asenne: ”Hän on se kahvinkeittäjä.”

Joissakin tilanteissa onkin suorastaan elintärkeää olla tietoinen omista ja muiden rooleista sekä niiden keskinäisestä dynamiikasta. Roolien ja rooliodotusten kautta tulemme kohdatuksi yhteisössä ja toisaalta meihin kohdistetaan monenlaisia oletuksia. Roolit antavat suuntaa myös tulevaan. Niiden kautta ja avulla vaikutamme ihmisten tapoihin lähestyä itseämme.

Ajan mittaan roolitukset ohjaavat myös identiteetin muodostumista eli sitä, miten ja minkälaisena koemme itsemme sekä miten persoonaamme ja ympäröivää maailmaa havainnoimme ja kuinka tältä pohjalta toimimme. Vaikutukset ovat kauaskantoisia.

Oikea rooli antaa voimia ja kykyä lähestyä ihmisiä

Työyhteisön tavoitteet ja vaikkapa julkisten esiintymisten päämäärät on usein selvästi määritelty. Esimerkiksi puheiden ja esitysten sisällöt on yleensä myös huolella etukäteen harkittu. Kun Thaimaan tsunami vuonna 2004 vei lähes kahden sadan suomalaisen hengen, maan johtavat poliitikot sekä tasavallan presidentti joutuivat puhuttelemaan kansaa tavalla, johon sodanjälkeinen sukupolvi ei ollut tottunut.

Samanlainen tilanne syntyi, kun yllättävä ja vaikea COVID-19-aalto teki tuhojaan Suomessa keväästä 2020 alkaen. Suomen nuori hallitus joutui nopeiden päätösten eteen sekä etsimään tapoja puhutella kansaa kriisitilanteen vaatimalla tavalla. Kysymys ei enää ollut vain ministerirooleista tai vastaavasta pönötyksestä vaan jostakin paljon inhimillisemmästä.

Sekä tsunamin että koronapandemian tapauksissa maan poliitikkojen ja viranomaisten oli tasapainoiltava virallisen, turvallista valtaa heijastavan roolinsa sekä inhimillisen, läheisen huolta ilmaisevan roolinsa välillä. Kriisien aikana ihmiset ovat herkkiä tällaisille viesteille. He odottavat, että valtaapitävät osaavat hyvin asiansa, mutta myös aidosti ja empaattisesti ymmärtävät ihmisten päällä olevan huolen ja hädän.

Mieleeni on erityisesti jäänyt edellä mainitun tsunamin aikainen esimerkki: tuonaikaisen pääministeri Matti Vanhasen pitämä ihmisen mittainen puhe ja kansalaisten kohtaaminen Helsinki-Vantaan lentokentällä. Pääministeri osasi ilmaista inhimillisen suhteensa Aasiassa tapahtuneeseen tragediaan sekä osoittaa myötätuntonsa kansalaisille ja asianosaisille.

YouTubesta löytyvässä haastattelussa (Tsunamitarinat / Suomen Punainen Risti, https://www.ruutu.fi/video/1348563) ex-pääministeri Vanhanen kertoo tarkemmin ajatuksistaan. Kriisin keskellä valtakunnan johtajien oli osattava vakuuttaa ihmiset siitä, että asia on hoidossa, mutta sen lisäksi tuli osoittaa empatiaa. Samalla kun pääministeri puhui tunteellisesti, piti hänen toisaalta muistaa, että senhetkisessä viestintätilanteessa ja roolissa johtajan tuli hallita tunnemyrskyt, joita vahvasta, yllättävästä ja dramaattisesta kokemuksesta seurasi sekä hänelle itselleen että kansalaisille.

Erityisesti vaikeissa tilanteissa johtajien onkin hallittava rooliensa välinen tasapaino. Ex-pääministeri Vanhanen muistelee tuossa haastattelussa sitäkin, kuinka ei kyennyt löytämään tarpeeksi lohduttavia sanoja tai ilmaisemaan myötätuntoa. Yksi syy asiaan lienee ollut se, että hänen roolinaan oli olla myös vahva, tehokkaasti toimiva maan johtaja. Mielestäni Matti Vanhanen kuitenkin onnistui upean inhimillisesti tässä tilanteessa.

Pohtiessaan haastattelussa omaa käyttäytymistään Suomen tuonaikainen pääministeri ei käytä kertaakaan rooli-sanaa, vaikka toisaalta puhuukin ”kansallisvaltion roolista”. Emme ole tottuneet ajattelemaan käyttäytymistämme rooleina.

Niin työelämässä kuin esimerkiksi nyt keväällä 2024 Ukrainan sodan aikana niin kotimaassa kuin ulkomailla erilaisia kriisejä riittää. Eri maiden ja organisaatioiden johtajat joutuvat tasapainottelemaan rooleissaan sekä samalla miettimään, kuinka käyttäytyä ja viestittää uskottavasti ja vakuuttavasti ulospäin sellaisena johtajana, joka hoitaa maan asioita kansalaisten eduksi mutta ymmärtää myös heidän hätäänsä ja tunnereaktioitaan. Huono roolivalinta saattaa jopa johtaa kansalaisia harhaan.

Johtaja tarvitsee oikeastaan laajemman valikoiman selkeitä rooleja, joista myös ilmenee, millä tavoin ja minkälaisin toimin hän asioita eri tilanteissa lähestyy, mitä niistä ajattelee ja mitä häneltä voidaan eri tilanteissa odottaa. Lisäksi tarvitaan kykyä kohdata ihmisten epävarmuus ja huolet sekä taito saada heidät toimimaan yhteisten asioiden puolesta.

Etäinen ja pönöttävä johtajarooli nostaa ymmärrettävästi ihmisten kynnystä tuoda esille epävarmuuksia tai kriittisiä, tärkeitä havaintojaan. Vahvasti empaattinen johtaja saattaa puolestaan joutua tukea ja ymmärrystä tarvitsevien ihmisten kiinnostuksen kohteeksi jopa siinä määrin, ettei häneltä riitä voimavaroja enää kunnolla muuhun.

Tällaisessa tapauksessa roolin suojassa pönöttäminen voi olla myös toimiva (ja ehkä hyväksyttäväkin) tapa suojautua, vaikka asiasta voi samalla kehittyä ansakin. Voidaan myös havaita, että sosiaalisen median (eli somen) ja muun nykymedian vuorovaikutteiset foorumit ovat tehneet hyvin vaikeaksi onnistua yllätysten keskellä ristiriitaisissa roolipaineissa. Selkeä ja viisas roolitus voi niin poliitikoille kuin yritysten tai muiden organisaatioiden johtajille olla tärkeäksi avuksi nykyisen, käsistä jo riistäytyneen klikki-otsikoinnin ajassa ja paineessa.

Rooliloukut

Kuuluisa Milgramin koe (1963) voidaan nähdä ääriesimerkkinä ikävistä roolivaikutuksista eli siitä, mihin roolit saattavat ihmisiä pahimmillaan viedä ja kuinka alttiita olemme omaksumaan erilaisia rooleja myös niihin liittyvine velvollisuuksineen.

Milgramin kokeessa koehenkilöinä toimivat ihmiset asetettiin (tietämättään) kokeenjohtajan rooliin. Nämä henkilöt saatiin antamaan (reaktioitaan uskottavasti näytteleville) testihenkilöille vaarallisia sähköiskuja, kun heitä asiaan painostettiin ja kun heidät oli saatu hyväksymään näkemys, että ”rankaisu sähköiskulla” kuului kokeenjohtajan tehtävään.

Myöhemmin on tosin käynyt ilmi, että tämän kuuluisan kokeen tuloksia on liioiteltu ja että lähes kaikki kokeenjohtajiksi joutuneet ihmiset kyllä kokivat tehtävän epämiellyttäväksi. Joku rohkea ihminen jopa karkasi kokeesta eli he pyristelivät irti roolinsa synnyttämistä ikävistä seuraamuksista. Toisaalta ilmeisen moni myös jäi annetun roolinsa vangiksi ja suostui antamaan (tuskallisiksi luulemiaan) sähköiskuja (jotka siis tosiasiassa olivat silmänlumetta). Tämän kokeen havainto oli se, että testihenkilö ei kyennyt oman toimintansa kriittiseen arviointiin eikä irtautunut pakotetusta, tilanteeseen nähden epäinhimillisestä roolistaan. Sen sijaan hänestä tuli ulkoa päin annetun roolinsa karmaiseva vanki.

Samantyyppinen rankka näyttö roolien voimasta ilmeni toisessa tunnetussa esimerkissä eli Jordan Hallissa Stanfordin yliopistossa järjestetyssä Stanford Prison -kokeessa (1971). Tässä kokeessa osallistujat jaettiin kahteen rooliryhmään selkeine asuineen ja ohjeineen: (1) vangit ja (2) vanginvartijat. Lisäksi mukana oli kokeenjohtaja, psykologi Philip Zimbardo. Koehenkilöt alkoivat käyttäytyä laboratoriovankilassa rooliensa mukaisesti. Rupesi syntymään tilanteita, joissa ”vanginvartijat” käyttäytyivät törkeästi ”vankeja” kohtaan. Koe jouduttiin eettisistä syistä keskeyttämään.

Tämänkin psykologisen kokeen järjestelyjä, kokeen ohjaajien manipulointia ynnä muita kiistanalaisia tekijöitä on arvosteltu myöhemmin, vuosikymmeniä kokeen tekemisen jälkeen. Ei ole silti epäilystäkään siitä, että kuuluisa koe paljasti osaltaan roolien dominoivan vaikutuksen ihmisten käyttäytymiselle.

Erilaisia rooleja tarjotaan ja tyrkytetään meille nykyisin hyvin monin tavoin. Useinkaan emme ole näistä prosesseista itse täysin tietoisia. Eräs hyvä ystäväni neuvoikin taannoin kollegaani uudessa työtilanteessa sanomalla ”sinulla on nyt tuo mantteli”. Hän halusi näin herätellä tätä tiedostamaan hänen harteilleen asetetun uuden roolin merkityksen. Samalla hän toisaalta halusi muistuttaa siitä, että rooli oli kuitenkin ”vain” mantteli ja painoarvo sen mukainen.

Luotettujen ystävien ja työtovereiden näkemykset voivat auttaa meitä tiedostamaan sellaiset roolien hienovaraiset muutokset, jotka tapahtuvat hitaasti vuosien tai vuosikymmenten aikana. Joskus roolit voivat muuttua myös nopeasti ja yllättäen, kun esimerkiksi uusi tilanne tai tehtävä sellaista vaatii.

Kotona voi toisaalta olla hauskaa ja turvallista tehdä aina välillä rooli-inventaari ja kysellä samalla läheisten näkemyksiä omista rooleistamme. Voi näitä asioita toki työpaikallakin pohdiskella, mutta se myös vaatii erityisen turvallisen ja välittävän ympäristön: roolit kun ovat usein avain ihmisen herkkään ja privaattiin sisimpään. Voisi sanoa, että ilman rooleja olemme inhimillisen alastomia.

Roolit ja identiteetti

Jos esimerkiksi työssään joutuu kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti, koettu epäoikeudenmukaisuus ja loukkaantumisen tunne koskettavat ihmistä hänen ulkoisia työroolejaan syvemmältä. Goffman (1974) onkin todennut, että ihmisen roolit ja identiteetti on mahdollista ja syytä erottaa toisistaan. Tämän näkemyksen mukaan roolit eivät määrää meitä ihmisenä.

Roolien varassa eläminen ja käyttäytyminen kuitenkin ohjaa merkittävällä tavalla sitä, mitä elämässä kohtaamme, mihin nämä kohtaamiset johtavat sekä mitä näiden roolien kautta pääsemme tai joudumme kokemaan.

Toisaalta roolitukset myös vaikuttavat siihen, mitä emme koskaan pääse elämässämme näkemään tai kokemaan. Hyvä kysymys onkin se, kuinka ihmiselämän pituinen ”roolimatka” muovaa identiteettiämme sekä toisinpäin: kuinka identiteettimme saa meidät suosimaan joitakin rooleja ja välttämään vastaavasti muita?

Pönötys ja pönöttäminen ovat hieman humoristisia, monitulkintaisia ilmaisuja tietynlaiselle roolikäyttäytymiselle. Pönötys ilmiönä ei rajoitu vain poliitikkoja ja yritysjohtajia koskeviin huomioihin ja kritiikkiin: pönötystä esiintyy lähes kaikkialla, missä ihmiset työskentelevät ja harrastavat asioita yhdessä.

Tie pönötykseen aukenee pönöroolien kautta mutta pönötyksestä voi myös (yrittää) irtautua viisaan roolituksen avulla.

Kirjallisuus

Goffman, E. (1974). Frame analysis. An essay on the organization of experience. Boston: Northwestern University Press.

Haney, C., Banks, C. & Zimbardo, P. (1973). Interpersonal Dynamics in a simulated prison. International Journal of Criminology and Penology 1 (1), 69–97.

Milgram, Stanley (1963). Behavioral Study of Obedience. Journal of Abnormal and Social Psychology 67 (4), 371–378.

Reeves, B. & Nass, C. I. (1996). The media equation: How people treat computers, television, and new media like real people and places. Center for the Study of Language and Information. New York: Cambridge University Press.

Puohiniemi, M. & Nyman, G. (2007). Mies. Arvot, roolit ja tunteet. Helsinki: Limor Kustannus.

Vuori, T. O. & Huy, Q. N. (2016). Distributed Attention and Shared Emotions in the Innovation Process: How Nokia Lost the Smartphone Battle. Administrative Science Quarterly 61 (1), 9–51.

YHTEYDET:
Kiinnostaako yhteistyö? Ota yhteyttä täällä. Contact Us | © ponotysvapaus.fi 2024