Pönö-logo

Artikkelit

Huomioita pönötyksestä ja pönötysvapaudesta

Jari Koskinen
Tiivistelmä

Artikkelissani pohdin, mitä on pönötys ja pönötysvapaus. Esitän erilaisia näkökulmia ja avainsanoja, joista käsin kuvaan niitä todellisuuksia, joissa pönötystä ilmenee. Toisaalta pyrin ilmentämään ajattelua, arvoja, periaatteita ja toimintaa pönötysvapauden mahdollistajina. Pönötyskulttuurissa ”kuka” on tärkeämpää kuin ”mitä”, ”miksi” ja ”miten.” Asema, titteli ohittaa sisällön. Pönötysvapaassa utopiassa taas sisällön laatu ja ihmisten osaamiset ovat keskiössä, samoin toisten aito kuunteleminen, ymmärtäminen ja kohtaaminen.

Vapaamuotoisen artikkelini havainnot ja merkinnät perustuvat pääosin aiempaan työhöni pönötysvapauden edistämisen parissa, lukuisiin kohtaamisiin, keskusteluihin ja työpajoihin.

Tekstin lopuksi pönötän itse.

Mitä on pönötys?

”Pahanilkisesti tai itseironisesti arvioiden pönöttäjä on esiin pyrkivä, asemaansa korostava, omahyväinen tai turhantärkeä jäykistelijä.”

Näin suorapuheisesti Maija Länsimäki kirjoittaa Helsingin Sanomien kieli-ikkunassa vuonna 2005.

Pönöttäjä tärkeilee. Verkosta löytyvän suomisanakirjan mukaan tärkeilevä on ”koppava, mahtaileva, mahtipontinen, suurellinen, suurieleinen, turhantärkeä, täynnä itseään, itsekeskeinen, omahyväinen, pollea, itserakas, turhamainen”. Pönötykselle löytyy muitakin kuvaavia, osin rinnakkaisia sanoja: yksi samaan tapaan humoristinen ilmaus on pöyhkeää, mahtailevaa ja prameaa merkitsevä pömpöösi (ranskaksi pompeux/euse, englanniksi pompous). Suomen kielessä on useita herkullisia lausahduksia pönötyksestä: ”Hän katsoo muita nenänvartta pitkin” tai ”Se nainen kulkee nokka pystyssä.”

Pönöttäjä asettuu helposti muiden yläpuolelle, hän antaa ymmärtää, että toiset ovat arvoasteikossa alempana. Pönöttäjä etuilee liikenteessä, kaupoissa, ravintoloissa, kaikkialla missä voi osoittaa vähempiarvoisille heidän paikkansa.

Kuvitelma omasta etuoikeutetusta asemasta ja merkityksestä voi liittyä pönöttäjän ammattiin, omaisuuteen tai vaikkapa mediahuomioon. Pönöttäjä voi olla varakas, julkkis, tähti, tv:stä tuttu tai hän voi olla asiantuntija, kansanedustaja tai kenties pikkupomo.

Pönöttäminen näyttäytyy usein pinnallisena statuskeskeisyytenä. Esimerkiksi valokuvien jakaminen somessa luksuslomakohteista ja siellä viihtyvistä hymyilevistä ihmisistä on yhtäältä keino viestiä vertaisille hyvästä meiningistä mutta toisaalta myös keino korostaa omaa varakkuutta ja asemaa, siis pönöttää. Luksuslomailija haluaa esiintyä etuoikeutettujen joukossa, olla parempi kuin muut. Aina tämä ei ole tietoista toimintaa, vaan pikemminkin omista piireistä opittu tapa kertoa arvostuksistaan ja elämästään.

Pönöttäminen tarkoittaa kuulumista joukkoon. Pönöttäjä haluaa vertaistensa seuraan. Lääkäri ei ehkä mene mielellään sairaalan kahvilassa sairaanhoitajien pöytään. Toimitusjohtaja saattaa haluta keskustella vain toisen toimitusjohtajan tai hallituksen puheenjohtajan kanssa, hän kokee etteivät hierarkiassa alempana olevat sovi hänen keskustelukumppaneikseen.

Toisaalta kuten Janne Saarikivi kirjoitti vuonna 2020: ”Tiedän myös, että vaikka tänään olen vahva, edessä on päivä, jolloin olen muiden varassa. Jonain päivänä olen ehkä vanha ja heikko, muistisairas, tarvitsen vaippojen vaihtoa. Saarikivi muistuttaa myös, että etuoikeutetuksi leimaaminen on liian helppoa, mustavalkoinen leima ei tee oikeutta todellisuudelle: ”Enkä minä tunne teidän kipujanne ja menetyksiänne, teidän ristiänne ja teidän naulojanne. Enkä siksi ikinä tule sanomaan kenellekään teistä, että olette etuoikeutetussa asemassa.”

Ymmärtämätön yksilön leimaaminen ei ole viisasta. Sen sijaan pönötyksen tunnistaminen laajempana ilmiönä on arvokasta.

Pönötys voi olla myös suojakeino tai suojakuori epävarmalle ihmiselle. Tällöin pönötyksen taakse näkevät vain lähimmät omaiset. Pönöttäjä voi olla rooli(hahmo), joka on turvallista omaksua tietyissä tilanteissa, erityisesti silloin kun henkilö kokee, ettei hänellä ole paljon sisällöllistä annettavaa, omia ideoita, sanottavaa.

Pönötys voi myös olla osa organisaatiokulttuuria. ”Meillä aina pönötetään”, saattaa joku sanoa omasta työpaikastaan. ”Taas sillä meni pönötysvaihde päälle” sanoo toinen kollegastaan. ”En jaksa näitä pönötystilaisuuksia” puuskahtaa kolmas paneelista, jossa ei ole muiden kuuntelua ja vuoropuhelua, vain panelistien itsekorostusta.

Mistä sitten tunnistaa pahimmat pönöttäjät? Henkilö, joka ei osaa nauraa itselleen, ei osaa nähdä itseään humoristisessa valossa, pönöttää todennäköisesti helpoimmin. Pönöttäjää ei kuitenkaan ole viisasta kohdella huonona ihmisenä, häntä tulee sen sijaan yrittää ymmärtää. Pönötyksen syyt kun ovat moninaiset. Sitä paitsi kaikki meistä pönöttävät, yhdet enemmän, toiset vähemmän.

Pönötyksen ylläpitäjät ja pinnallinen statuskeskeisyys

Osa ihmisistä tarvitsee suunnannäyttäjiä ja johtajia, jotka kertovat mitä heidän pitäisi ajatella ja tehdä. Kaikilla ei ole oma-aloitteisuutta, eikä välttämättä edes rohkeutta ilmaista omia ajatuksiaan. Heitä voi kutsua kuvaannollisesti lakeijoiksi tai alamaisiksi, jotka ylläpitävät pönötystä.

Monet myös fanittavat tähtiä ja julkkiksia. Fanittamisen ympärille on paisunut monenlaista liiketoimintaa, samalla paisutteleva puhetapa on yleistynyt, puhutaan jo megatähdistä, ikään kuin tähdeksi kutsuminen ei riittäisi. Liioitteleva puhetapa on yleistynyt medioissa myös klikkauksien toivossa: julkkikset ja starat ovat houkuttimena klikkiotsikoiden kera.

Myös samankaltaisena toistuva selfiekuvasto maistuu pönötykseltä. Monet kokevat tarpeelliseksi julkaista itsestään jatkuvasti idealisoituja kuvia. Jopa niin usein toistettuna, että omakuva peilistä ei enää tunnu tutulta. Huomiotaloudessa myös vakavammat mediat tehtailevat klikkiotsikoita ja nostavat julkisuuden henkilöitä toimittajia ja kolumnisteja esiin paljon enemmän kuin ennen. Journalismistakin on tullut henkilövetoista, ja samalla henkilöbrändeillä pönöttävää.

Gustave Flaubertiin (1821–1880) viitaten Tommi Melender kirjoittaa mainiossa Suomen Kuvalehden esseessään (2024, nro 13–14) ”Flaubert ei hämmästyisi, jos näkisi, millaista hölynpölyä internetin niin kutsuttu tiedon valtatie tuottaa. Hän vuodattaisi kitkerää sappea nähdessään videoita, joissa kiiltokuvaihmiset esittelevät häpeämättömän narsistista kiiltokuvaelämäänsä.”

Sosiaaliset mediat ovat täynnä julkisuutta pakonomaisesti himoavia ihmisiä. Usein julkisuutta tavoitellaan kauneudella, vähäpukeisuudella ja yksityiseen elämään liittyvillä tarinoilla. Kuvaava esimerkki aikaamme liittyvästä huomionhakuisuudesta ovat viime aikoina yleistyneet nakumekot. Pinnan paljastelu voidaan nähdä omanlaisenaan pönötyksenä, joskin toki vaihtoehtoisesti myös feministisenä omasta kehosta voimaantumisena.

Irlantilainen filosofi George Berkeley (1685–1753) sanoi: ”Esse est percipi” – oleminen on havaituksi tulemista. Berkeleyn kuuluisa ajatus tuli mieleeni, kun pohdin taiteilijoita. Heille taiteellisen tuotannon esittäminen tai esitteleminen on samalla taiteilijana havaituksi tulemista. Sitä voidaan harvoin pitää suoranaisena pönötyksenä.

Monet pyrkivät nyt esiin, brändäävät itseään ja haluavat kuuluisiksi. Lucas Conley kirjoittaa mainiossa kirjassaan OBD. Obsessive Branding Disorder (2008):

”Brändin nimissä mitä tahansa ideaa voidaan pitää tärkeänä ja ketä tahansa kahelia kutsua guruksi.” (S. 5, käännös kirjoittajan).

Toisaalta viittasin Helsingin Sanomien artikkelissani Aidosti outo (22.8. 2010) siihen, että Suomea brändätessä esille on nostettu vähemmän pönöttävästi erilaiset, ulkomaisista näkökulmista kummallisuudet, kuten eukonkantokilpailu ja suojalkapallo, korostamalla niin luovaa hulluutta ja outoutta. Suomi voidaankin nähdä pönötysvastaisena kulttuurina, ainakin jos meitä vertaa moniin muihin Euroopan maihin. Tärkeilijöille on täällä perinteisesti irvailtu, mikä näkyy esimerkiksi kirjallisuudesta ja elokuvista. Useimmat muistavat vaikkapa Tuntemattoman sotilaan karikatyyrisen, tärkeilevän ja ylimielisen Lammion. Hänet tunnistetaan tiukasti säännöistä kiinni pitävänä hahmona, kun taas suomalaisten suosikki Rokka on karismaattinen oman tiensä kulkija.

Huumori ja tekopyhyys

Pönötystä on mielekästä lähestyä huumorin kautta. Sitä kautta voi aueta mahdollisuuksia itseironiaan. Nyt jo edesmennyt, huumorintajuinen ja ruotsia puhuva äitini vitsaili usein nokkansa pystyyn nostaen: ”Svenska talande bättre folk”.

Brittiläisen komediasarjan Pokka pitää mainio ja hauska Hyacinth Bucket vei pönötyksen uusiin tragikoomisiin ulottuvuuksiin. Hyacinth esiintyi TV-sarjassa hienompana kuin olikaan, halusi naurettavasti tulla samaistetuksi aatelisiin. Keski-ikäiset ja sitä vanhemmat muistavat Ohukaisen ja Paksukaisen, heistä paksukainen oli se koomiseen tärkeilyyn taipuvainen. Muumeissa taas pönöttämään pyrkivä hahmo on rouva Vilijonkka. Elokuvista muistuu mieleeni Charlien Chaplinin Diktaattori, jossa tehdään pilaa Hitleristä. Suorastaan pönötysvastaiseen ilakointiin nousee Sacha Baron Cohenin elokuva Borat, joka on pseudodokumentti Baron Cohenin esittämästä fiktiivisestä kazakstanilaisesta toimittajasta Boratista.

James Felton listaa kieli poskessa karikatyyrisiä hahmoja kirjassaan Maailmanhistorian pahimmat paskiaiset (2024). Monet heistä ovat olleet vakuuttuneita omasta tärkeydestään. Feltonin kirjassa ei kuitenkaan tyylillisesti pönötetä, vaan satiirikko sanoo: ”Historiassa on hienoa se, ettei siinä varsinaisesti ole pulaa sarjakuvamaisista mulkvisteista.”

Pönötykseen liittyy usein tosikkomaisuus. Marcus Ziemann kirjoittaa Ylen verkkosivuilla julkaistussa artikkelissaan ”Olen tosikko, mitä sitten? Kun vitsit ovat vähissä” (2017): ”Älykäs saattaa huokua nuivuutta, koska ajattelee, että muut eivät kuitenkaan ole hänen ajatustensa ja huumorinsa kanssa samalla tasolla.” Ja jatkaa: ”Vaikeinta on silloin, kun tosikkomaisuus on pysyvää, eikä henkilö itse sitä tiedosta. Persoonaa on hyvin vaikeaa muuttaa. Tällaisen ihmisen rinnalla on raskasta elää. Mitä läheisempi ihminen on, sitä raskaammaksi elo hänen kanssaan käy.”

Tosikkomaisuuden voi mieltää lisääntyvän myös siksi, että huumorin käyttö alkaa olla yhä isompi riski. Roope Lipasti sanoo Ylen verkkosivulla julkaistussa kolumnissaan: ”Kunnon sketsisarjoja ei juurikaan enää tehdä. Se johtunee pelosta, että ne aiheuttavat paheksuntaa ja joutuvat ties vaikka boikottiin.”

Toisaalta pönötystä myös siedetään liian hyvin. Tämä johtunee häiriöiden ja itseensä kohdistuvan huomion pelosta, pönöttäjän annetaan olla. Sattumalta tähän ajatuskulkuun osuu hyvin Jukka Kajavalta lainattu huomautus Jussi Lehmusveden Hesarin jutussa:

”Suomessa on kauhean kohtelias, hyvinkasvatettu, ikävystyttävä yleisö. Katsomoissa istuu – ei millään pahalla – ihan lammaslauma. Kaikki ovat toistensa näköisiä, kaikki samoin ajatuksin tai ajatusten puutteesta määkien.”

Edellinen lainaus ei liity pönötykseen, mutta se kuvaa hyvin varovaisuuteen, hillittyyn olemiseen ja saman toistoon liittyvää kulttuuria. ”Ei tehdä tästä nyt numeroa” on tuttu fraasi monille. Jopa siinä määrin, että täällä saatetaan arvostaa ihmistä, joka ei tee kuolemastaankaan numeroa: ei informoi ketään sairaudestaan, ei ”rasita” lähipiiriään kuolemallaan. Tällä viittaan tietysti suomalaiseen tuppisuisuuden kulttuuriin, jota yllättävän monet pitävät arvossa vielä vuonna 2024. Puhumaton pönöttäjä on hahmo, joka ei pinnallista small talkia arvosta. Mieluummin hän vaikenee kaikilla kielillä.

Yritykset tekeytyä nöyräksi ja vaatimattomaksi ovat osa pönötystä. Kansallisesti tämän tyyppinen tekopyhyys on erittäin yleistä. ”Nöyrä”, ”aito” ja ”rehellinen” ovat sanoja, jotka uppoavat Suomessa kuulijaan kuin kuuma veitsi voihin. Puhujaa ei siksi välttämättä osata kyseenalaistaa. Noita ilmauksia käytetään yleisesti eräänlaisina markkinointitermeinä, ja niillä on vain vähän tekemistä todellisen nöyryyden, aitouden ja rehellisyyden kanssa. Oikeasti nöyrän kun ei tarvitse julistaa olevansa nöyrä. Itsensä alentaminen näyttäytyy tekopyhänä siten, että ihminen tekeytyy paremmaksi kuin on eli pönöttää.

Pönötys liittyy myös toisenlaiseen tekopyhyyteen sillä tavalla, että omaa arvoa saatetaan korostaa tekeytymällä marttyyriksi ja vierittämällä syyllisyyden tunnetta muille, samalla kun korostetaan omaa uhrautumista. Tällainen uhrimentaliteetti voi liittyä mihin tahansa ihmisryhmään.

Varakkaat ja keskiluokkaiset voivat korostaa omaa uhrautumistaan esittämällä jatkuvaa puuhastelua myös varsinaisen työnsä ulkopuolella. Tällainen työtä arvostava perhekulttuuri saattaa tarkoittaa sitä, että kesälomalla ei voi mökillään hetkeäkään rentoutua. Loma kuluu jatkuvassa puuhastelussa, jolla haetaan merkitystä elämälle, mutta samalla myös pönötetään näytösluontoisen raatamisen kautta. Näin halutaan korosteisesti sanoa, että menestyksemme on kovan työn takana. Tekopyhä raataminen on myös kateuden torjuntaa, eräänlainen sumuverho sille, että on menestynyt. Samaan kaavaan kuuluu, että ulkomailla matkustellut saattaa ylpeillä sillä, että matka on saatu halvalla. Varakkuuden tai kelpo toimeentulon peittelyn voi senkin nähdä osana pönötystä: omaa arvoa lisätään tekeytymällä vaatimattomaksi ja työteliääksi.

Anna Kontulan ajatuksia herättävässä kirjassa Pikkuporvarit. Pohdintaa aikamme hengestä tämä keskinkertaisuuteen taipuvainen ihmisryhmä tulee läpivalaistuksi:

”Pikkuporvarin aika kuluu siis ylhäisempiä jäljitellessä ja alhaisemmista erottautuessa […] varovaisesti keskeltä on mahdotonta luoda uutta ja omaperäistä […] pikkuporvari suhtautuu epäluuloisesti ja usein jopa paheksuen muiden itselliseen ajatustoimintaan. Jos on tottunut erottamaan hyvän huonosta jonkun toisen mielipiteen perusteella, joutuu helposti ymmälleen niiden suhteen, jotka eivät toimi samoin. Miten erottaa hyvä argumentti huonosta, jos ei auktoriteetteja seuraamalla?” (Kontula 2021, 127–128) Auktoriteetteihin vetoamalla pikku porvari pönöttää.

Sosiaalinen arvojärjestys

Pönöttäjä hakeutuu vertaistensa seuraan. Lääkäri ei mielellään istu sairaalaan kahvilassa sairaanhoitajien pöytään. Toimitusjohtaja saattaa haluta kommunikoida vain toisen toimitusjohtajan tai hallituksen puheenjohtajan kanssa.

Jokainen meistä on osa erilaisia sosiaalisia hierarkioita. Jossain ihmissuhteessa koemme olevamme altavastaajana ja jossain toisessa taas keskustelukumppanin yläpuolella. Sosiaalinen arvojärjestys näkyy kaikkialla yhteiskunnassa. Hyvä esimerkki ovat pankkipalvelut. Tätä kirjoittaessani luen Helsingin Sanomista uutisen, jonka otsikko on ”Ihmiset jonottivat Nordean konttoriin Helsingin keskustassa.”

”Jono kiemurteli konttorin edustalla maanantaina aamupäivällä ja vielä iltapäivälläkin.”

Jonottaminen saa ihmisen tuntemaan itsensä kolmannen luokan kansalaiseksi hyvin konkreettisella tavalla. Pankit arvottavat asiakkaitaan varallisuuden mukaan, ja kohtelu on sen mukaista. Ylenkatse on sekä organisatorista että yksilön kokemuksiin liittyvää. Voisi jopa puhua pönöttävästä organisaatiosta tai ainakin pönöttävästä organisaatiokulttuurista. Pankit eivät näy haluavan asiakkaikseen huonommassa asemassa olevia.

Me kaikki muistamme seuraavan tokaisun, jonka alkuperäisestä sanojasta tuntuu vallitsevan erilaisia käsityksiä:

”Tavalliset asiakkaat tuovat vain hiekkaa pankin lattialle.”

Tämä elämään jäänyt sitaatti kuvaa hyvin sitä ylimielisyyttä, jolla monet pankit suhtautuvat asiakkaisiinsa.

Pönötys voi olla myös osin tiedostamatonta. Tärkeily saattaa esimerkiksi kuulua niin olennaisena osana organisaatiokulttuuriin, ettei yksittäinen ihminen enää huomaa pönöttävänsä. Hän voi käyttäytyä samoin kuin muut johtotehtävissä olevat, eikä huomaa siinä olevan mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Pönötys voi olla osa saman toistoa, tärkeily osa hierarkkista organisaatiorakennetta.

Pönötyskulttuuriin kuuluu olennaisesti se, että haluamme – tai joskus suorastaan vaadimme – saada tietää henkilön nimen, ennen kuin arvioimme vaikkapa tekstin sisältöä. Tällöin siitä, ”kuka” sanoo, tulee tärkeämpää kuin ”mitä”, ”miksi” ja ”miten”. Tunnettu nimi ohittaa sisällön merkityksen, sillä lukija voi jopa harhautua statuksen takia arvostamaan sisältöä, vaikka se sisältäisi lähinnä kuluneita itsestäänselvyyksiä. Ennen kuin nimi on tiedossa, lukija saattaa tuntea olevansa kuin sokkona pimeässä.

Pönötykseen voi myös liittyä taito olla varsinaisesti sanomatta mitään. Kokemukseni mukaan monien yritysten viestintä sisältää pinnallisia latteuksia ja on jotenkin muovista kommunikaatiota, joka saattaa kyllä olla hiottu virheettömäksi, mutta josta ei jää lukemisen jälkeen mitään mieleen. Tästä nousee kysymys sellaisesta ammattitaidosta, joka ilmenee taitona olla sanomatta oikein mitään. Varsinkin isoissa organisaatioissa taustalla vaikuttaa joukko työmuurahaisia, jotka näkymättömissä ja nimettöminä nostavat esiin vaikkapa yrityksen hallituksen puheenjohtajan, jonka nimiin latteaksi hiottu teksti on pantu. Tekstin pönötyskuvana saattaa olla organisaation hallituksen tekopirteä rivistö, ja kuvan tunnelma ylimakea. Mitäänsanomattomalla ja lattealla tekstillä halutaan jättää positiivinen vaikutelma ja samalla olla ärsyttämättä ketään.

Miten mitäänsanomattomuus voi muka olla pönötystä? Voi hyvinkin.

Ylätasolla pönötys ei useinkaan ilmene alleviivattuna käytöksenä, vaan ihmisen annetaan ymmärtää paikkansa ilmeiden ja eleiden, kenties koukeroisen puheen tai jargonin ja valta-aseman kautta. Puhe suuntautuu ylhäältä alas. Pukeutumisellakin ilmaistaan omaa arvoa. Pönöttäjä kokee olevansa parempi, arvokkaampi kuin muut. Mitään ei lausuta julki, mutta eleet ja ilmeet kertovat. Tärkeilijä saattaa hämmästyä, jos toinen ei hienovaraisista eleistä ja ilmeistä ymmärrä hänen olevan tunnettu nimi, henkilöbrändi: ”Ettekö te tiedä kuka minä olen?”

Kokemukseni mukaan sosiaalisessa arvohierarkiassa ylöspäin suuntaava pikkupomo saattaa olla se pahin pönöttäjä. Pikkupomo ei välttämättä vielä hallitse pönöttämisen sofistikoituneita muotoja. Halpaketjun asu ja nyansseja ymmärtämätön puhe paljastavat pikkupomon. Hän yrittää liikaa. Lopputulos on tragikoominen. Pönötys ei kuitenkaan liity vain johtajiin, esimiehiin ja asiantuntijoihin, vaan sitä esiintyy kaikkialla ja kaikissa.

Pönöttäjän elämä saattaa olla ulkokohtaista, hänen asuntonsa kliinisen siisti edustustila, asetelmallinen ympäristö, jota on vaikea kutsua kodiksi. Pönöttäjä on ylpeä designesineistään ja arvotauluistaan. Oppinut kirjailija taas istuu pölyisessä ja sekaisessa kodissaan tuhansien kirjojen keskellä ja keskittyy sisältöihin. Hän ei piittaa siitä, mitä muut sanovat hänen kodistaan. ”Kunnon ihmiset” ovat ihmeissään tällaisesta käytöksestä. He saattavat leimata pienituloisen ja epäsiistin oppineen luuseriksi.

Pönötys saman toistona ja työelämän teatterina

Pönötys on osa työelämän teatteria, jossa se, miltä henkilöt ja asiat näyttävät, on tärkeämpää kuin todelliset sisällöt ja kehitystyö. Työelämän teatteri tarjoaa pönöttäjille keinon suojautua, olla tekevinään ja esiintyä kiireisenä. Päätökset tehdään pienen porukan kesken, samalla kuin annetaan valheellinen vaikutelma muiden osallisuudesta.

Pönöttäjä saattaa tulla paikalle yhteiseen kehityspalaveriin, mutta hän ajattelee ja tekee samalla muita töitä. Kuten hyvin tiedämme, vastuussa on aina se kuuluisa joku muu. Taka-alalle vetäytyminen voi johtua myös pelosta, että oma heikko osaaminen paljastuu muille, sillä voi käydä ilmi että henkilöllä on tuomisinaan vain latteuksia. Pönöttäjä voi myös jarruttaa kehittämistä, koska hän pelkää muutoksia ja uutta opittavaa. Pönötykseen kuuluu olennaisesti yhteistyön välttäminen, erityisesti silloin kun mukana on hierarkiassa alempia. Pönöttäjä voi myös vedota auktoriteetteihin, jotta voi tehdä asiat haluamallaan tavalla. Vastuun välttelykin on yleistä tyyliin ”palataan asiaan lomien, organisaatiomuutoksen tms. jälkeen”.

Organisatorisessa pönötyksessä keskiössä ovat (tietotekniset) järjestelmät, eivät ihmiset ja heidän tarpeensa. Pönöttävä organisaatio ei ole helposti lähestyttävä. Asiakaspalveluun on vaikeaa, välillä mahdotonta saada yhteyttä. Tragikoomisesti asiakaspalvelua halunneen, mutta yrityksissään epäonnistuneen asiakkaan puhelimeen kilahtaa lopuksi kysely palvelun laadusta.

Pönötys on erityisesti osa työkulttuuria, jota kahlitsee vahingollinen saman toisto. Tällaista työkulttuuria tai organisaatiokulttuuria saatetaan perustella monella tavalla: ”Näin on aina ennenkin tehty”, ”Tällä tavalla meitä on opetettu”, …Vahingolliseen saman toistoon liittyvät hierakkisuus, työskentely siiloissa, perinteet ja tottumus. Ammattikunnan vahva historia auktoriteetteineen saattaa estää kokonaista ammattialaa uudistumasta.

Pönötys, jargon ja paskapuhe

Pönötykseen ja työelämän teatteriin liittyy olennaisesti paskapuhe. Voisi oikeastaan sanoa, että pönötys ja paskapuhe yhdessä ovat pönötyksen haitallisin muoto. Paskapuheesta puhui nyt jo edesmennyt professori Harry Frankfurt (1929–2023) kirjassaan On Bullshit (2005). Frankfurt erotti toisistaan valehtelun ja paskapuheen, sillä valehtelija tietää, mikä on totuus, mutta paskanpuhuja muuntelee esittämäänsä asiaa ja pitää totuutta siksi vieläkin vähemmässä arvossa kuin valehtelija.

Paskapuheesta juontuu mieleeni jargon, tyhjä puhe. Laura Niemi kertoo loistavia esimerkkejä pönöttävästä jargonista kirjassaan Työelämän tyhjänpuhujat – jargonin kupla ja miten sen puhkaistaan (2024): ”Prosessitavoittein lapsi osallistuu varhaiskasvatuksen sisältöalueisiin” tai: ”Orkestrointia asiakasrajapinnassa”. Huvittavin kaikista on ovea tarkoittava ”uloskäyntiratkaisu”.

Englannin kieli on yksi suosittu tapa pönöttää. Niemi kysyy kirjassaan: ”Aulapalvelija vai First Impression Manager?” Englanninkielinen titteli tekee työstä ilmeisesti hienomman. ”Siivooja-nimikkeen rinnalle on tullut nimike toimitilahuoltaja.” Pönöttää voidaan myös vain näennäisesti luovilla nimillä: ”strateginen tekoälyttäjä” tai ”nykyisyysselittäjä”. Niemi kirjoittaa: ”Mitä mutkikkaampi, sen asiantuntevampi – jargonilla paikataan epävarmuutta.” Niemi kysyy myös: ”Johtaako väkinäinen rentous jäykkyyteen?”.

Nykyään niin yleinen pinnallinen positiivisuus liittyy sekä paskapuheeseen että jargoniin. Pinnallisella positiivisuudella viittaan toimintaan, jossa organisaation ongelmat jätetään käsittelemättä, mutta samalla pidetään yllä näennäisesti hyvää ilmapiiriä. Ongelmien esille tuominen kun saatetaan liittää turhaan, rasittavaan valittamiseen. Pönöttävä, pinnallinen positiivisuus peittää ongelmat ja saa koko organisaation voimaan huonosti.

Ja sitten on tietysti pönötyksen ja typeryyden yhdistelmä. Se on tragikoomista käytöstä: typerä pönöttäjä tekee itsestään helposti naurunalaisen, mutta sitä hän ei välttämättä itse huomaa. Typerys voi olla korostetun mahtipontinen, ja hän voi alleviivata omaa erinomaisuuttaan eri tavoin. Hän voi kuvitella tietävänsä asioita, vaikka todellisuudessa tietämys on ohutta. Tommi Melender lainaa Suomen Kuvalehden esseessään Gustave Flaubertia (1821–1880): ”Typeryys syntyy halusta esittää varma johtopäätös.”

Edellisestä juontuu mieleeni erityinen pönöttäjätyyppi, besserwisser, henkilö joka on omasta mielestään aina oikeassa. Jos besserwisser on mies, hän saattaa syyllistyä miesselittämiseen, rasittaa naispuolisia kollegojaan kertomalla, miten asiat oikeasti ovat. Besserwisser voi mahtipontisuudessaan olla samaan aikaan pelottava ja herättää silti hymyn ja naurun pilkahduksia. Hahmona paremmintietäjä on usein negatiivinen, hän huomauttelee muille ja tärkeilee tietämyksellään.

Besserwisser ei ole sivistynyt. Professori Eero Tarasti (s. 1948) sanoo Apu-lehden 75-vuotishaastattelussaan: ”Sivistyneen ihmisen ympärillä ilma on aina kevyttä hengittää. Hän ei koskaan huomauttele toisille. Paljon pahempi virhe on huomautella toisille virheistä kuin syyllistyä itse virheisiin.”

Voiko vasemmistolainen feministi pönöttää?

Saatamme kuvitella, että erityisesti konservatiivit pönöttävät. Todellisuudessa kaikki pönöttävät, yhdet enemmän, toiset vähemmän. Myös kaikissa poliittisissa suunnissa pönötetään. Politiikassa pönötys ilmenee paremmintietämisenä, kuuntelemattomuutena, kohtaamattomuutena ja tahallisena väärinymmärtämisenä.

Toki pönötykseen liittyy luokka-asetelma. Ihmiset ovat syntyessään ainakin jossain määrin eriarvoisia. Näin on Suomessa yhä, vaikka tasa-arvon eteen on tehty paljon hyvää työtä. Monet eriarvoisessa asemassa olevat köyhistä maahanmuuttajiin ja seksuaalivähemmistöihin saattavat kokea alemmuuden tunnetta, ja tuo tunne johtuu kulttuurisista, rakenteellisista syistä enemmän kuin yksittäisistä kohtaamisista.

Toisaalta johonkin vähemmistöön kuuluminen ei tarkoita, ettei sielläkin osattaisi pönöttää, esittää kaikkitietävää, osoittaa muille paikkaansa.

Nykyään niin yleinen tuomitseminen voidaan helposti tulkita pönötykseksi. Teräväkielinen YLEn kolumnisti Tuija Siltamäki kirjoittaa: ”Tuomitsemisen, nollatoleranssin ja muiden nykyajan internet-kulttuurin taikasanojen tyhjyyttä korostaa niiden kapulakielisyys.”

Toisaalta pönötykseltä näyttävä käytös ei aina ole välttämättä pönötystä: ”Tällaisena resting bitch face -ihmisenä ahdistaa, että pitää joka hetki vahtia ilmettään, ettei joudu kategorisoiduksi pönöttäjäksi.” Luvan kanssa FB-seinäni keskustelusta lainattu pätkä kuvaa hyvin sitä, että pönötykseksi luettava käytös voi olla tiedostamatonta, ja toisinaan ilmeet ja eleet tulkitaan herkästi väärin. Näin henkilö, jonka tarkoitus ei todellakaan ole pönöttää, voi silti näyttää pönöttäjältä.

Kulttuuritapahtumissakin osataan pönöttää, sen tietävät kaikki. Onneksi taiteiden piirissä on myös paljon uutta luovaa ja kokeilevaa. Viimeksi minut on pysäyttänyt Iiu Susirajan taidevalovat, jotka koen pönötysvastaisiksi ja paljastaviksi, pönöttäjille kenties epämukaviksi. Jouni K. Kemppainen kirjoittaa Helsingin Sanomissa: ”Ehkä on niin, että Susirajan taidevalokuvien tunnelma on niin monivivahteinen ja omaperäinen, että sitä kuvaamaan pitäisi keksiä ihan oma terminsä. Olisikohan susirajatila hyvä?”

Osaamisten rajapinnoilla liikkuvat erilaiset ihmiset, uuden luojat, boheemit ja säännöistä piittaamattomat ovat etulinjassa luomassa pönötysvapaata Suomea ja maailmaa.

Pönötysvapaa utopia

Pönötysvapaus on utopia, jossa ”mitä”, ”miksi” ja ”miten” on tärkeämpää kuin ”kuka”. Pönötysvapaassa utopiassa sisällöt ohittavat statukset. Pönötysvapaus edistää tasa-arvoista kohtaamista, kuulluksi ja ymmärretyksi tulemista ja yhdessä tekemistä. Se on tahtoa kutsua mukaan, ei sulkea ulkopuolelle. Pönötysvapaus on dialogin, osallisuuden ja demokratian vahvistamista. Se on kohtaamistahtoa, kykyä ajatella itse, yhdessä ja toisin.

Ennen asiantuntijuus tarkoitti pääosin yksisuuntaista viestimistä. Sitä, että asiantuntija kertoo, miten asiat ovat, ja sinä kuuntelet. Nähtävissä on runsaasti merkkejä siitä, että tulevaisuudessa asiantuntijuus ja työ on entistä enemmän vuorovaikutteista, yhteisen ymmärryksen ja osaamisen kehittämistä siten, että jokainen voi kantaa oman osaamisensa korren yhteiseen kekoon.

Perinteisen yksisuuntaisen asiantuntijuuden sijaan dialoginen asiantuntijuus on
– monisuuntaista ja moniäänistä
– avoimuutta jatkuvalle uuden oppimiselle
– yhteistyöhön mukaan kutsuvaa, ei pois sulkevaa
– aitoa pyrkimystä kuunnella ja ymmärtää muita
– inhimillisempää työelämää, kannustamista, innostamista ja toisen tukemista
– uuden tiedon ja yhteisen ymmärryksen synnyttämistä
– osaamisen ja sisältöjen kehittämistä
– pedagogisesti perusteltua, fasilitoivaa johtamista
– keskeneräisyyden, kokeilut ja virheet sallivaa
– luovaa ongelmanratkaisua
– joukkoälyä.

Fasilitoimissani sadoissa kehittämispäivissä on syntynyt yhdessä osallistujien kanssa yhteissuunnittelun periaatteiden lista, joka sopii hyvin myös pönötysvapaaseen utopiaan, yhteistyön periaatteiksi:

YHTEISSUUNNITTELUN PERIAATTEET
– Olen oma-aloitteinen, aktiivinen ja otan vastuuta.
– Ajattelen itse, yhdessä ja toisin.
– Olen avoin yhteistyölle ja uuden oppimiselle.
– Kuuntelen aidosti ja pyrin ymmärtämään muita ihmisiä.
– Kannustan, innostan ja tuen inhimillisesti muita.
– Heittäydyn luomaan ja kokeilemaan uutta.
– Sallin virheet, keskeneräisyyden ja moniäänisyyden.
– Toimin ratkaisukeskeisesti yhdessä muiden kanssa.
– Synnytän uutta tietoa, osaamista ja yhteistä ymmärrystä oppivan yhteisön jäsenenä.
– Johdan fasilitoiden ja pedagogisesti viisaasti.
– Ymmärrän olevani tärkeä osa joukkoälyä.
– Tiedän, että dialogi muiden kanssa kasvattaa ja kehittää.
– Mitä tahansa suunnittelen tai päätän, peilaan sitä tulevaisuuteen.
– Teen työtä joustavasti yhdessä ja yhteistyössä.
– Voin milloin tahansa vaihtaa kantaani, jos joku perustelee paremman.
– Annan ja vastaanotan perusteltua kritiikkiä.
– Toimin tilannetietoisesti.

Kirjallisuus

Berkeley, A. (2008) [1710]. Treatise Concerning the Principles of Human Knowledge. Rockville: Arc Manor.
Felton, J. (2024). Maailmanhistorian pahimmat paskiaiset. Suom. Simo Liikanen. Helsinki: Bazar.
Jalonen, H. (2019). Hiekkaa kenkien pohjissa – uhka vai mahdollisuus? Pankin valinta on monen tekijän summa. Talk-verkkolehti (Turku amk), 02.05.2019. https://talk.turkuamk.fi/digitalisaatio/hiekkaa-kenkien-pohjissa-uhka-vai-mahdollisuus-pankin-valinta-on-monen-tekijan-summa/
Kemppainen, J. K. (2014). Näköistaidetta. Helsingin Sanomat 5.4.2014.
Kontula A (2021). Pikku porvarit. Pohdintaa aikamme hengestä. Helsinki: Into Kustannus.
Koskinen, J. (2010). Aidosti outo. Helsingin Sanomat 22.8.2010, s. C1.
Koskinen, J. (2017). Pönötysvapaapäivä ? – Miksi ”mitä, miten ja miksi” on tärkeämpää kuin kuka. https://sid-group.org/tama-tarina-on-tosi/
Koskinen, J. (2021). Saman toistosta toisin ajatteluun. Teoksessa Tulevaisuudet ja hedelmällinen toisin ajattelu. Toim. Jari Koskinen, Minna Riikka Järvinen, Sam Inkinen & Pasi Lankinen. Helsinki: Kehittämiskeskus Opinkirjo, ss. 31–35.
Lehmusvesi, J. (2024). Kriitikkolegenda Jukka Kajavan neljä teesiä sopivat täydellisesti Netflixin katseluun. Helsingin Sanomat 24.3.2024. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000010306998.html
Linna, V. (1954). Tuntematon sotilas. Helsinki: WSOY.
Lipasti, R. (2024). Roope Lipastin kolumni: Ahdasmielisessä ilmapiirissä ei kasva oikein enää mikään. Yle / Mielipide 25.3.2024. https://yle.fi/a/74-20065935
Länsimäki, M. (2005). Pönötystä ja patsastelua. Helsingin Sanomat 26.7.2005 (Kulttuuri/kieli-ikkuna). https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004325272.html
Melender, T. (2024). Kuinka typerää! Suomen Kuvalehti 13–14/2024.
Niemi, L. (2024). Työelämän tyhjänpuhujat. Jargonin kupla ja miten se puhkaistaan. Helsinki: SKS Kirjat.
Rautiainen, L. (2017). Luovu tärkeilystä. Kollega.fi 5.4.2017. https://kollega.fi/2017/04/luovu-tarkeilysta/
Reinikainen, P. (2023). Näin sivistynyt ihminen käyttäytyy – Professori Eero Tarasti kertoo, mistä sen erottaa. Apu.fi 19.9.2023. https://www.apu.fi/artikkelit/nain-sivistynyt-ihminen-kayttaytyy-professori-eero-tarasti-kertoo-mista-taman-erottaa
Saarikivi, J. (2020). Janne Saarikiven kolumni: Etuoikeudet eivät näy päällepäin. Yle.fi / Tunteet 25.5.2020. https://yle.fi/a/3-11158424
Siltamäki, T. (2023/24). Nykyihminen ei osaa enää lukea kirjoja tai kirjoittaa käsin – vain monistaa jonkun toisen keksimiä sanoja ja ajatuksia. Apu.fi 29.12.2023 (päivitetty 3.1.2024). https://www.apu.fi/artikkelit/tuija-siltamaki-tuomitsen-voimakkaasti-sosiaalisen-median-tuomitsemisteatterin
Takala, S. (2024). Ihmiset jonottivat Nordean konttoriin Helsingin keskustassa. Helsingin Sanomat 25.3.2024. https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000010317191.html
Ziemann, M. (2017). Olen tosikko, mitä sitten? – Kun vitsit ovat vähissä. Yle.fi / Huumori 17.1.2017. https://yle.fi/a/3-9408311

YHTEYDET:
Kiinnostaako yhteistyö? Ota yhteyttä täällä. Contact Us | © ponotysvapaus.fi 2024