Pönötystä eri kulttuureissa
Havaintoja eri kansakuntiin, perinteisiin ja viestintätilanteisiin liittyen
Markku Koski kirjoitti […] pönötyspolitiikasta. Sitä edustavat esimerkiksi pääministeri, joka poseeraa kuvaajille Japanin-vierailullaan rockyhtyeen kanssa, ja amerikkalainen senaattoriehdokas, joka vaalikiertueellaan taputtelee äänestäjien lapsia ja koiria. Pönötysjournalismia puolestaan harrastaa se toimittaja, joka tuppautuu samaan valokuvaan maailmankuulun haastateltavansa kanssa.
Huomion kohteeksi hakeutuminen ja julkisuudessa paistattelu – linssiluteena viihtyminen – ei ole uusi ilmiö. Sana pönöttää ei myöskään ole uusi, vaikka se on päässyt vasta Kielitoimiston sanakirjaan […]. Esimerkiksi vanhassa kirjallisuudessa tätä sanaa on kyllä käytetty. Pietari Päivärinta kertoo, miten ”taasen pönöttivät hinkalot kukkurapäänä viljaa” (1909), ja Heikki Toppilan romaanissa komea uudisrakennus ”pönötti siinä jokiahteella” (1935).
Nykyisin esimerkiksi johtokunta pönöttää ryhmäkuvassa, frakkiherra vuosijuhlassa, pingviini lumilakeudella ja loistoristeilijä satamassa. Pönötykseen liittyy siis valtaa ja vaurautta, arvokkuutta ja mahtipontisuutta, virallisuutta ja kankeutta. Pahanilkisesti tai itseironisesti arvioiden pönöttäjä on esiin pyrkivä, asemaansa korostava, omahyväinen ja turhantärkeä jäykistelijä. […] Suomalainen suhtautuu pönöttäjään ja patsastelijaan pilkallisesti tai vähintään huvittuneesti.
– kielentutkija Maija Länsimäki, ”Pönötystä ja patsastelua” (2005)
1
Pönötys, pönöttää, pönöttäjä, pönötyspotretti… Tällaisiin verraten hauskoihin ja ilmaisuvoimaisiin sanoihin voi törmätä ihmisten välisessä arkisessa rupattelussa, some-foorumien verkkokeskusteluissa tai vaikkapa journalistisissa kirjoituksissa. Voidaan lisäksi todeta, että erilaiset ”pönö-sanat” ovat hieman humoristisia ja lennokkaita uudissanoja – vaikka pönöttää-verbi tunnetaankin suomen kielessä jo yli vuosisadan takaa.
Erilaisilla ”pönö-sanoilla” viitataan yleensä tärkeilevään, väkinäiseen, omaa asemaa korostavaan, byrokraattiseen ja/tai (liian) muodolliseen pukeutumiseen, esiintymiseen ja käyttäytymiseen. Toisaalta nopeakin verkkohaku ja lähteiden kartoitustyö osoittavat, että kyseessä ovat verraten kimurantit sekä semanttisen sisältönsä puolesta polyseemiset (so. merkitykseltään moniselitteiset), ainakin jossakin määrin epäselvät sanat. Niinpä edellä jo todetun lisäksi ”pönötys” voi tarkoittaa jotakin niinkin arkista kuin liian muodolliseksi jossakin kontekstissa koettua teitittelyä tai vaikkapa odottamista ja seisomista toimettomana palvelutiskin jonossa.
Edellä todetun jatkeeksi voidaan todeta, että pönöttäjä muodostaa usein eräänlaisen häiritsevän öljyläikän ei-pönöttävässä kontekstissa. Ja asiat toisin päin nähtynä: liian rento ja epämuodollinen ihminen voi muodostaa ikävän koodirikkeen arvokkaan gaalaillan tai smokkijuhlan keskellä.
Oma aikalaiskriittinen kysymyksensä ja eettinenkin huolenaiheensa on sellainen asenteellinen pönötys ja tärkeilevä statuskäyttäytyminen, joka ilmenee ikävänä, vähättelevänä ja hierarkkisena vallankäyttönä sekä muiden ihmisten alistamisena ja mitätöimisenä. Tällaiselle pönötykselle löytynee nykypäivänä verraten vähän ymmärrystä (ainakaan omasta mielestään) valistuneissa ja tiedostavissa, elämän sekä maailman ihmeitä ja mysteereitä eri suunnista tarkkailevissa luovissa ja proaktiivisissa piireissä.
On voitu nähdä, että monet ”pönö-sanat” ovat vähitellen vakiintuneet kotimaiseen aikalaissanastoon ja kielenkäyttöön. Syvällisempiä analyysejä pönötyksen sanaa ja ilmiökenttää koskien toisaalta silti vasta synnytetään. ”Toisin kuvitellun demokratian utopiat” -hankkeen (eli tuttavallisemmin ”pönö-projektin”) piirissä tehtyjen kiteytysten mukaan pönötys on muun muassa
- kuuntelemattomuutta ja kohtaamattomuutta
- ulkopuolisuuden ja paikan osoittamista
- tärkeilyn taakse suojautumista
- aseman korostamista sisällön sijaan
- työelämän teatteria ja tekemisen näyttelemistä
- jargonia ja paskapuhetta
- tahallista väärinymmärtämistä
- epävarmuuden suojakuorta
Toisaalta ja tällaisen listan jälkeen on syytä todeta, että kulttuurierot ovat pönötyksenkin kohdalla selvät. Suomalaisesta tai yleisemmin pohjoismaisesta näkökulmasta monen ulkomaan, kansakunnan ja kulttuuripiirin tunnuspiirteitä ovat 2020-luvullakin tiukat valtapositiot ja autoritäärinen vallankäyttö, syvä hierarkkisuus sekä luokkayhteiskunnan (pönöttävät) rakenteet. Kyseessä on toisaalta monissa meille vieraissa kulttuureissa eräänlainen konservatiivinen mukavuusalue: pönöttävät tavat ja käytännöt suojaavat toimijoita ja perinteisiä valta-asemia sekä tuovat ennakoitavuutta epävarmaan, turbulenttiin maailmaan.
Mainitsemisen arvoista on tässä yhteydessä sekin, että viime aikoina on alkanut kehittyä yhteiskuntaa ja kulttuuria koskevien havaintojen ja kirjoitusten kautta jo eräänlaista ”pönö-teoriaa”. Tällainen utelias mutta kriittinen aikalaispohdiskelu ja -teoretisointi lähestyy pönötyksen käsitettä, termejä ja ilmiökenttää erilaisista akateemisista ja esseistisistä tähystystorneista käsin. (Ajankohtaisesta pönötyskeskustelusta ks. esim. Ahmas 2024; Hautamäki 2024; Mäkelä 2024; Nyman 2024; Koskinen 2024; Kaivo-oja 2024; Langinvainio 2024; Kuvaja 2024; Nurminen 2024.)
Kenties jo lähitulevaisuudessa julkaistaan laajempia tutkielmia, tieteellisiä artikkeleita ja populaarimpia kirjoituksia, joissa pönötyksen terminologia, ilmiökenttä ja historia otetaan syvällisemmän tarkastelun kohteeksi. Varsinkin semiootikoiden sekä kulttuurin ja viestinnän tutkijoiden (esim. kulttuurienvälisen viestinnän tarkastelut; engl. intercultural communication) voisi olettaa olevan kiinnostuneita pönötyksen syvärakenteista ja alati muuttuvasta ilmiökentästä.
Oma tutkijoita (varsinkin semiootikoita sekä kieli- ja käännöstieteilijöitä) askarruttava kysymyksensä on se, mitkä avaintermit ja -ilmaukset eri kielissä vastaisivat parhaiten suomen kielen ”pönötystä”. Vastaus tähänkään asiaan ei ole helppo eikä yksiselitteinen – onhan esimerkiksi pönöttää-verbi lukuisine ä- ja ö-kirjaimineen niin supisuomalainen sana, ettei sille välttämättä löydy yhtä hyvää ja täsmällistä vastinetta muissa kielissä. Vaan yrittää toki voi ja kannattaa. Seuraavassa esitetään lyhyenä luettelona joitakin mahdollisia käännöksiä ”pönötykselle”:
- englanti: stiffness, pomposity, formality, stand on ceremony
- saksa: Steifheit, Pompösität, Förmlichkeit, auf Zeremonie machen
- ruotsi: stelhet, pompöshet, formalitet, stå på ceremoni
- latina: rigiditas, pompositas, formalitas, ceremoniam facere
- ranska: raideur, pomposité, formalité, faire des manières
- espanja: rigidez, pomposidad, formalidad, hacer ceremonia
- japani: 形式張る (keishikibaru)
- venäjä: церемониться (tseremonitsja)
Nämä käännökset – tai käännösyritykset – eivät tietenkään ole täydellisiä tai kiistattomia ”totuuksia”. Sanojen semanttinen merkityssisältö voi sitä paitsi vaihdella ihmisistä, konteksteista, diskursseista, historiallisista taustoista, tapahtumaympäristöstä ja käyttöyhteyksistä riippuen hyvinkin paljon.
2
Si fueris Romae, Romano vivito more; si fueris alibi, vivito sicut ibi. Siis vapaasti kääntäen ja ytimekkäästi ”maassa maan tavalla” todetaan jo tunnetussa keskiaikaisessa latinankielisessä ilmauksessa. Eri kulttuureilla ja yhteiskunnilla on erilaisia (mm. uskontojen ja kansallisen historian kautta vakiintuneita) periaatteita ja käytäntöjä, jotka ohjaavat yhteisön jäsenten toimintaa, valintoja ja toimintamahdollisuuksia.
Niinpä voidaan nähdä, että monenlaiset normit ja (käytös)tavat raamittavat ja määrittävät ihmisten toimintaa työssä, seremonioissa ja vapaa-ajalla. Kulttuurierot eri maissa ja eri puolilla planeettaa ovat merkittäviä. Niinpä esimerkiksi toiset kulttuurit ja kielialueet ovat (1) suoria ja suorapuheisia, toiset sitä vastoin (2) epäsuoria ja hienovaraisempia.
Lisäksi voidaan nähdä, että kulloinenkin pönötyskoodi – siis se, mikä koetaan sopivaksi ja normaaliksi pönötykseksi tai toisaalta häiritseväksi, kielteiseksi pönötykseksi – noudattaa ja heijastelee historian ja menneisyyden konventioiden lisäksi eri kansakuntien, yhteisöjen ja kulttuuriperinteiden kulloisenkin nykyajan tapoja ja käytäntöjä.
Voidaan myös havaita, että eri kulttuureissa ja yhteiskunnissa on paitsi lainsäädäntöön perustuvaa regulaatiota myös tärkeitä (sanattomiakin) perinteitä, jotka liittyvät esimerkiksi pukeutumiseen, tervehtimiseen, sanomien ja informaation välittämiseen, kokoustamiseen, ihmisten väliseen esittelyyn ja esittäytymiseen, uskonnollisiin seremonioihin, arkkitehtuuriin ja sisustukseen sekä arki- ja juhlatilanteissa noudatettaviin (toisinaan hyvinkin pönöttäviin) käytöstapoihin ja etikettisääntöihin.
Tähän voisi vielä jatkaa, että ”pönötys” merkityksessä muodolliset, vakiintuneet viestintä- ja käyttäytymistavat (esim. teitittely titteleineen tai korrekti, tilanteeseen sopiva arvokkaampi ja näyttävämpi pukeutuminen) voi usein olla välttämätön tapa noudattaa ja myötäillä vallitsevia kulttuurisia ja yhteisöllisiä käyttäytymissääntöjä. Toisaalta ”vääränlainen” pönötys voi rikkoa yhteisön luonnollista elämää – varsinkin jos sosiaalinen konteksti on muuten rento, epämuodollinen ja ei-pönöttävä.
Kaikkeen edellä sanottuun liittyvät myös omat riskinsä ja ongelmansa. Eri taustoista ja kulttuuripiireistä tulevien ihmisten kohdatessa saattaa syntyä jo jonkin maan tai maanosan sisällä sekä turhaa arkailua ja jäykkyyttä että tahatonta tilannekomiikkaa. Esimerkiksi stereotypiaksi asti vakiintunut ja elokuvistakin tuttu suomalainen hiljaisuus on hämmentänyt syystäkin (ulkomaisia) ihmisiä niin projektipalavereissa kuin kerrostalojen ahtaissa hisseissä jo vuosikymmenten ajan. Toisaalta esimerkiksi japanilainen kulttuuri arvostaa (monien muidenkin Suomeen liittyvien kansallisten piirteiden ohella) minimalismia, harmoniaa ja hiljaisuutta.
Pönötysilmiöön liittyy ehkä tietynlaisia paradoksejakin. Pönötystä ja pönöttäjiä voidaan etäisyyden päästä helposti arvostella – mutta toisaalta samat kriitikot saattavat olla onnellisia, ettei heidän itse tarvitse olla ”pönöttäjän” vastuullisessa johtajan tai esimiehen roolissa eikä joutua esiintymään päättäväisesti suurempien joukkojen edessä. Erilaiset ”pönöttävät” tavat myös suojaavat esimerkiksi ujoa, introverttiä ja/tai paniikkihäiriöistä pomoa. Hän voi suoriutua kannaltaan hankalistakin johtamisrooleista sekä esiintymis- ja viestintätilanteista selvän ”ohjekirjan” mukaan – ilman, että tarvitsisi itse keksiä tai kehitellä asiaan kuuluvaa koreografiaa.
3
Communicare necesse est, viestintä on tärkeää. Ja aito dialogi sekä kulttuurien välinen vuorovaikutus vielä tärkeämpää! Viestintä ja sanomien välittäminen ovat tärkeä osa ihmisten välisiä suhteita ja yhteiselämää niin virallisten kun epävirallisten rakenteiden kannalta.
Eri kulttuuripiirien ihmisillä on kuitenkin hyvinkin erilaisia tapoja ilmaista itseään, osoittaa kunnioitustaan sekä hyödyntää kieltä ja kielen vivahteita (kuten murteita, erikoissanastoa, äänenpainoja, nonverbaalia viestintää yms.) viestinnässään. Yhteisöjä, yhteiskuntia ja viestintäkulttuureja onkin tapana jaotella (1) matalakontekstisiin ja (2) korkeakontekstisiin. Sanakirjamääritelmän mukaan
[k]orkeakontekstinen tarkoittaa esitystapaa tai käyttäytymismallia, jossa suoran sanomisen ja ilmaisun sijasta käytetään tilanteeseen tai asemaan liittyviä viitteitä, jolloin ei ole välttämätöntä eikä suotavaa sanoa asioita suoraan matalakontekstisen kulttuurin tapaan. Korkeakontekstisia kulttuureita ovat mm. Aasian kulttuurit, joissa sama väestö, hallinto ja uskomukset ovat vallinneet tiheään asutuilla alueilla pitkään, jopa vuosituhansia. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Korkeakontekstisuus)
Pohjoismaalaiselle tai pohjoisamerikkalaiselle ihmiselle korkeakontekstinen käyttäytyminen saattaa näyttäytyä jo sellaisenaan jonkinlaisena pönötyksenä. Monenlaisiin hienovaraisiin (ja ulkopuoliselle vaikeastikin avautuviin) viitteisiin ja vihjauksiin perustuvan korkeakontekstisen kulttuurin vastakohtana matalakontekstinen perinne kun ”tarkoittaa esitystapaa tai käyttäytymismallia, jossa asiat sanotaan suoraan. Matalakontekstisia kulttuureja ovat tyypillisesti mm. raivaaja- ja uudisasukaskulttuurit. […] suomalainen kulttuuri on korostetun matalakontekstinen.” (https://fi.wikipedia.org/wiki/Matalakontekstisuus).
Muualta tulleelle ihmiselle korkeakontekstisen kulttuurin (käytös)tavat ja viestinnän käytännöt esimerkiksi Aasiassa voivat tuntua liian muodollisilta, hienostelevilta, vaikeasti ymmärrettäviltä, jäykiltä ja alistavilta – siis yhdellä sanalla pönöttäviltä. Viestinnän fokus kun meillä matalakontekstisessa pohjolassa tai Pohjois-Amerikan uudisasukaskulttuureissa on pikemmin asioissa itsessään (so. faktojen tai kysymysten verraten suorassa viestimisessä) kuin semioottisten merkkien, ilmeiden tai sosiaalisen elekielen nyansseissa. Matalakontekstisessa viestintäkulttuurissa sanat, lauseet ja suora puhe ovat tärkeämpiä kuin tulkintaa vaativat kulttuuriset symbolit ja detaljit tai erilaiset nonverbaalit viestintäkeinot (so. eleet, ilmeet, silmäniskut, ”puhuminen keholla” ynnä muu sellainen).
Tällä kaikella on merkitystä kulttuurienvälisen viestinnän mutta myös pönötysteemojenkin kannalta. Kulttuurien ja kansakuntien väliset erilaiset viestintätavat ja kommunikoinnin tyylit voivat aiheuttaa väärinkäsityksiä ja jopa konflikteja, jos keskustelukumppanit eivät tunne toistensa kulttuurisia tapoja ja viestintätilanteiden (piilo)merkityksiä. Niinpä kaukomailla Aasiassa vieraileva länsimaalainen saattaa tulkita sikäläisiä käytöstapoja ja viestintäprosesseja virheelliselläkin tavalla ”pönötykseksi”.
Esimerkiksi lahjojen antaminen tai käyntikorttien suurieleinen vaihtaminen (jopa minuutteja kestävän pitkän kaavan mukaan rituaalisena, teatraalisena eleenä) oli varsinkin muutama vuosikymmen sitten tärkeä osa kohteliaisuuskoodia esimerkiksi Japanissa. Tällainen käyttäytyminen ei tarkoita pönötystä ainakaan sanan kielteisessä merkityksessä vaan on merkki kunnioituksesta ja normaalien käytöstapojen hallitsemisesta.
Suomalaisen tai muun länsimaalaisen silmissä aasialaiset ihmiset (kiinalaiset, korealaiset, japanilaiset, intialaiset, Lähi-idän asukkaat…) kenties myös pönöttävät silloin, kun he osoittavat kunnioitusta, kiitollisuutta, nöyryyttä sekä kuuliaisuutta ylemmilleen tai vierailleen. Kauemmin ulkomailla asunut japanologi, sinologi tai muu Aasia-asiantuntija voisi kuitenkin kertoa, että aasialaiset saattavat olla etäisiä eli viisaastikin ”pönöttää” välttääkseen konflikteja, kritiikkiä sekä epämiellyttäviä aiheita ja tilanteita.
Rauhallisuutta, pidättyvyyttä sekä ”kasvojen säilymistä” arvostetaan Aasian maissa suuresti. Hätäilyä, virheiden tekoa ja kasvojen menettämistä puolestaan halutaan tietoisestikin välttää. Siksi siis saatetaan toimia ja viestiä läntisen tarkkailijan mielestä varovaisesti, byrokraattisesti, kaavamaisesti sekä valta-asemia huomattavan paljon korostaen. Suomalaisesta tai pohjoismaisesta näkökulmasta tällainen käyttäytyminen voi ymmärrettävästi vaikuttaa ”pönötykseltä”.
Pönötystematiikan kannalta kiinnostavaa on sekin, että Pohjoismaissa ja Pohjois-Amerikassa usein vältetään turhia muodollisuuksia sekä hienostelua ja/tai ”herrana” esiintymistä. Toisaalta asiat eivät ole näissäkään asioissa mustavalkoisia. Niinpä tavallinen suomalainenkin liittää tärkeinä koettuihin juhla- ja merkkipäiviin usein monenlaisia pönötyselementtejä pukeutumisen, (usein paperista robottimaisesti luettavien ja verraten tylsien) puheiden ynnä muun jäykänkin seremoniallisuuden kautta.
Monesti tunnelma näissä tilaisuuksissa on hieno, perinteikäs ja kohottava; toisinaan myös väkinäinen, päälle liimattu ja teennäinen. Ja toki monet tavat ovat aikojen saatossa myös muuttuneet ihmisten koulutuksen ja itsevarmuuden sekä toisaalta ajan hengen (saks. Zeitgeist), muodin ja tyylin yleisten muutosten mukana.
Summa summarum: erilaisissa viestinnän muodoissa, perinteissä, ihanteissa ja käytännöissä havaitaan (pienentyneestä, hyperkytkeytyneestä maailmankylästä huolimatta) eri maiden ja kansakuntien välillä yhä edelleen selkeitä tapakulttuurisia eroja. Monenlaisia (painotus)eroja voidaan myös havaita saman kansakunnan tai jopa maakunnan ja kaupunkialueen sisällä. Ajatellaanpa Suomessa vaikkapa hämäläisiin, savolaisiin ja satakuntalaisiin sekä toisaalta ”hesalaisiin”, espoolaisiin ynnä muihin ”ruuhka-Suomen” ihmisiin liittyviä oletuksia, vitsejä ja tarinoita…
4
Tämän artikkelin ytimessä on kysymys ”pönötyksestä” (sana nyt tietoisesti lainausmerkkeihin sijoitettuna) eri kulttuureissa. Kuten jo todettu – ja merkitseepä tämä kaikki sitten pönötystä tai ei – säännöt, etiketit, protokollat ja käytöstavat ovat monella tavalla historialliseen aikaansa, paikkaansa sekä kulttuuriseen taustaansa ja kontekstiinsa sidottuja.
Ehkä voisi todeta, että tältäkin osin inhimillinen käyttäytyminen perustuu vahvasti historiaan, mutta on toisaalta jatkuvassa liikkeen ja neuvottelun tilassa suhteessa kulloiseenkin nykyaikaan sekä sen piirissä syntyviin trendeihin ja vastatrendeihin. Edellä jo todettiin, että kulloinenkin pönötyskoodi – siis se, mikä koetaan sopivaksi ja normaaliksi käyttäytymiseksi tai toisaalta häiritseväksi, kielteiseksi pönötykseksi – noudattaa ja heijastelee eri kansakuntien, yhteisöjen ja kulttuuriperinteiden kulloisiakin arvoja, ihanteita, tapoja ja käytäntöjä.
Seuraavassa esitetään – kieltämättä myös hyvin yleistäviä ja stereotypisiä – havaintoja eri kansakuntiin sekä niiden piirissä havaittavaan ”pönötykseen” ja/tai ”pönöttäviin” viestintätilanteisiin liittyen. Nämä suuntaa-antavat kiteytykset ja väitteet perustuvat eri lähteissä ja aikalaiskeskusteluissa vuosien saatossa esille tulleisiin havaintoihin, kokemuksiin ja näkemyksiin.
On syytä korostaa, että alla olevat huomiot esitetään lähinnä suomalaisesta ja pohjoismaisesta perspektiivistä eri maiden ja kulttuurien välisiä eroja myös aidosti arvostaen ja kunnioittaen. Maailma ei ole mustavalkoinen. Artikkelin kirjoittaja ei välttämättä koe moniakaan alla listattuja ”pönötyksen” piirteitä suoraan tai itsestään selvästi negatiivisina asioina ja kielteisinä kulttuuripiirteinä. Sen sijaan ”maassa maan tavalla” voisi muukin kuin tiukka kulttuurirelativisti tokaista maiden ja kansakuntien välisiä käyttäytymisen ja viestinnän eroja havainnoidessaan.
Saksa: byrokratiaa ja tiukkaa täsmällisyyttä
- Saksassa Ordnung muß sein – siis järjestyksen olla pitää! Viimeistään Preussin (saks. Preußen) ja rautakansleri Otto von Bismarckin (1815–1898) ajoista lähtien saksalaisella kulttuurilla on monen mielestä ollut selvät ”pönöttävätkin” hyveensä järjestykseen, täsmällisyyteen, kuriin & nuhteeseen, hiearkioihin, valta-asetelmiin ja tehokkuuteen liittyen.
- Ehkä voidaan sanoa, että Saksassa ”pönötys” näkyy vahvasti muun muassa perinteisenä byrokratiana ja täsmällisyytenä sekä monenlaisten muodollisten käytöstapojen ja valta-asemien noudattamisena ja kunnioituksena.
- Muiden kansakuntien ja kulttuurien silmissä saksalaiset toimintamallit ja viestintäkäytännöt saattavat toisaalta vaikuttaa jäykiltä, byrokraattisilta, valta-asemia liiaksikin korostavilta ja siis senkin vuoksi – pönöttäviltä.
- Usein sanotaan, että saksalaiset arvostavat sääntöjen, määräysten ja ohjesääntöjen noudattamista. Tämäkin lähtökohta on juurtunut jo Preussin ajoista syvälle yhteiskuntaan. Byrokraattisessa ympäristössä jokainen prosessi ja protokolla on tarkkaan määritelty, eikä liikkumavaraa juurikaan ole.
- Saksassa olennaista on myös aikataulujen kunnioittaminen. Varsinkin virallisissa tapaamisissa ollaan paikalla pünktlich eli täsmällisesti minuutilleen juuri oikeaan aikaan. Saksalaiset saapuvat tapaamisiin ajallaan ja odottavat lähtökohtaisesti samaa muilta tahoilta heidän kulttuuritaustoistaan ja -tavoistaan riippumatta.
- Edellä todettu saattaa näyttää muusta kulttuurista saapuvan silmissä liioitellulta sekä liian mekaaniselta ja robottimaiselta – tai jopa koomisella tavalla itsetarkoituksellisen järjestelmälliseltä. Saksalaisille itselleen tällainen käytös merkitsee usein kunnioitusta ja arvostusta toisia ihmisiä ja tahoja kohtaan.
- Täsmällisyys ja selkeys ovat olleet tärkeitä lähtökohtia ja tunnusmerkkejä saksankielisessä maailmassa viimeistään 1800-luvulta alkaen nykypäivään. Kulttuurintutkimuksellisesti voisi ajatella, että Ordnung muß sein -ihanteen taustalla vaikuttaa voimakas halu asioiden, tilanteiden sekä rakenteiden ennakoitavuuteen ja luotettavuuteen. Näillä ”sotilaallisilla” ja hallinnollisilla päämäärillä on keskeinen asema saksalaisessa yhteiskunnassa ja arjen prosesseissa.
- Monet edellä todetut kulttuuripiirteet voivat vaikuttaa muualta tulleen silmiin kankealta ja pönöttävältä toiminnalta. Myös tittelien ylitsevuotava käyttö saksankielisessä Euroopassa (Saksa, Itävalta, Sveitsi) tyyliin ”Herr Prof. Dr. Dr. Fünfstein” (mikäli herra professorilla sattuu olemaan kaksi tohtorintutkintoa) herättää usein ulkomaalaisissa aikalaisissa sekä hilpeyttä että kummastusta.
- Myös maailmankuulu saksalainen insinööriosaaminen voi aiheuttaa tietynlaista jäykkyyttä, virallisuutta ja ”pönötystä” viestintätilanteissa ja -prosesseissa. Tekninen sanasto monimutkaisine termeineen ja erikoisjargoneineen voi eristää ulkopuoliset ja tehdä ”keskustelusta” pikemmin mekaanista ohipuhumista kuin aitoa, hedelmällistä dialogia.
Ranska ja Iso-Britannia: suurvaltahistorian ja luokkayhteiskunnan rakenteita
- Saksankielisten maiden ohella myös Ranska ja Iso-Britannia ovat Suomea ja Pohjoismaita selvemmin luokkayhteiskuntia. Tämä ero voi näyttäytyä Pohjolan ihmisille tietynlaisena kulttuuris-yhteiskunnallisena pönötyksenä. Wanhojen aikojen asemat ja omistukset siirtyvät sukupolvelta toiselle. Johtaja on johtaja ja vallankäyttäjät vallankäyttäjiä. Mika Waltarin (1908–1979) Sinuhe Egyptiläistä mukaillen: Niin on aina ollut, on yhä edelleen – ja tulee todennäköisesti olemaan jatkossakin.
- Vaikka Iso-Britannia on kuningaskunta ja Ranska on tasavalta, yhdistävät näitä maita sotaisa perinne, hallintaa ja organisointia korostavat imperiumin perinteet ja periaatteet sekä sotaisa suurvaltamenneisyys laivastoineen, armeijoineen, asiantuntijoineen ja siirtomaineen.
- Näiden huomattavan suurten ja vaikutusvaltaisten, maailman hallintaan vuosisatojen aikana pyrkineiden kansakuntien ja luokkayhteiskuntien eliittiä on koulutettu suunnittelemaan ja valvomaan monenlaisia vaativia prosesseja sekä hallitsemaan ja käskyttämään muita.
- Poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen eliitti muodostuu Ranskan ja Iso-Britannian kaltaisissa maissa muun muassa suku- ja perhetaustojen, asuinalueiden, eliittikoulujen sekä erilaisten ”pönöttävien” klubien, yhteisöjen ja harrastusten (perinteisesti vaikkapa poolo, golf, tennis, korttipelit) kautta.
- Sosiaalinen nousu on mahdollista, mutta pääsy aidosti mukaan ja sisälle eliitin ja vallankäyttäjien joukkoon on pönöttävissä luokkayhteiskunnissa yleensä vaikeaa. Sen sijaan monenlaiset pönöttävät kontrolli- ja portinvartijarakenteet kuuluvat luokkayhteiskunnan perusluonteeseen – ja ylläpitävät myös kulttuuristen symbolien ja sosiaalisen elämän käytäntöjen kautta wanhaa rakennetta.
- Aseman korostaminen sisällön sijaan voi olla yksi merkki pönötyksestä. Lisäksi monet traditionaaliset rakenteet kytkeytyvät arvonimiin, kunniamerkkeihin ynnä muihin ulkoisiin tunnuksiin. Toisinaan tittelillä on etusija yli osaamisen ja/tai substanssin.
- Ranskassa ja Iso-Britanniassa jo ihmisten käyttämä kieli paljastaa usein ihmisen sosioekonomisen ja sivistyksellisen taustan. Hienostunut erikoissanasto ja yläluokkaiset ilmaukset voivat vaikuttaa vähemmän luokkayhteiskuntaa korostavista ja tässä mielessä ”tasa-arvoisemmista” maista (esim. Pohjoismaat, Pohjois-Amerikka, Australia, Uusi-Seelanti) saapuvista ihmisistä pönötykseltä.
- Ranskan ja Iso-Britannian kaltaisissa maissa sivistyksen ja korkeakulttuurin ohella myös teknistä kompetenssia ja insinööritaitoja arvostetaan huomattavan paljon. Korkeassa asemassa olevat (hyvin koulutetut) ihmiset saattavat käyttää vaikeaa ja monimutkaista ammattikieltä eli eräänlaista teknokraattikieltä ja ammattijargonia korostaakseen omaa osaamistaan ja erinomaisuuttaan. Asiat voisi usein viestiä helpomminkin.
- Tässä yhteydessä on hyvä mainita ja muistaa ranskalainen sosiologian ja kulttuuriantropologian klassikko Pierre Bourdieu (1930–2002) sekä hänen ajatuksensa kolmenlaisesta pääoman muodosta. Markkinatalousjärjestelmissä yleisesti tunnetun ja vakiintuneen (1) taloudellisen pääoman lisäksi on olemassa (2) kulttuurista ja (3) sosiaalista pääomaa. Teoreetikko Bourdieun ajatuksissa kulttuurinen ja sosiaalinen pääoma muodostavat yhdessä symbolisen pääomaluokan.
- Edellä mainitut pääoman muodot kuvaavat erilaisia sosiaalisen ja yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen rakenteita, mahdollisuuksia ja rajoitteita. Pääoman eri muodot ovat myös keskinäissuhteessa toisiinsa: esimerkiksi rahan ja lahjoitusten avulla voi hankkia (vaikkapa hyväntekeväisyyden ja mesenaattitoiminnan kautta) kulttuurista ja sosiaalista pääomaa; toisaalta kulttuurinen ja sosiaalinen pääoma voi muuttua osaamisen, koulutuksen, suhde- ja kompetenssiverkostojen ynnä muun kautta taloudelliseksi pääomaksi.
- Luokkayhteiskuntaan liittyy usein oma kankeutensa, hitautensa sekä spontaaniutta, luovuutta ja innovaatioita estävä konservatiivisuutensa ei-pönöttävimpiin kulttuureihin verrattuna. Lisäksi ”työelämän teatterin” on ainakin toisinaan väitetty kuuluvan ranskalaiseen ja brittiläiseen pönötykseen. Työyhteisöissä voi olla tapana ylinäytellä kiirettä ja (näennäisen) tehokasta työntekoa.
Italia ja Espanja: eleganssia ja pönöttäviä seremonioita
- Välimeren maissa Italiassa ja Espanjassa ulkokuorta korostavaa pönötystä (siis ainakin pohjoismaisesta näkökulmasta asioita katsellen) saattaa ilmetä muun muassa tilanteissa, joissa ulkoiseen olemukseen ja sosiaalisiin tilaisuuksiin panostetaan erityisen paljon. Jo roomalaiskatolinen uskonto monituhatvuotisine perinteineen asettaa omat raaminsa, sokkelinsa ja pilarinsa protestanttiseen Pohjois-Eurooppaan verrattuna.
- Varsinkin Italiassa elegantti pukeutuminen sekä tyylikkyys ja muodikkuus ovat yhteiskunnan ja kulttuurin keskeisiä elementtejä. Tietty teatraalisuus näkyy myös viestintätilanteissa ja -prosesseissa maassa, jonka juuret ovat syvällä antiikissa sekä sitä kautta vuosituhansien takaisessa korkeakulttuurissa sekä tiiviissä kaupunki- ja huvielämässä.
- Välimeren maissa tavat, etiketti ja seremoniallisuus näkyvät usein ja erityisesti muodollisissa tapahtumissa ja juhlissa. Toisaalta näissä maissa ihmiset voivat myös yrittää nostaa statustaan asusteilla, puhetavallaan ja ”turhalla tärkeilyllä” korostaakseen omaa sosioekonomista taustaansa ja asemaansa.
- On myös kuultu (tosi)tarinoita wanhan ajan johtajien kulmahuoneista sekä tarpeettoman suurista, korkeista työpöydistä, joilla on osoitettu johtajien valta-asemaa niin alaisia kuin vierailijoita kohtaan. Suomalaisesta tai pohjoismaisesta näkökulmasta tällaiset järjestelyt ja tunnukset ovat saattaneet tuntua hyvinkin oudolta pönöttävältä tärkeilyltä ja suojautumiselta.
- Varsinkin Espanjassa sosiaalinen pönötys voi ilmetä pitkinä tervehdysrituaaleina, joissa poskisuudelmia vaihdetaan runsaasti ja näyttävästi. Ulkopuolisen silmin sosiaaliset käytöstavat voivat vaikuttaa liioitelluilta ja välillä myös patriarkaalisilta ja holhoavilta, mutta ne ovat toisaalta vahva osa kulttuurin wanhoja perinteitä ja yhteisön identiteettiä.
- Tarkasti suunnitellut ”pönötysplaseeraukset” päivällisillä ja illallisilla viestivät Euroopassa(kin) sanattomalla mutta olennaisella tavalla ihmisten arvoasemaa ja statusta. Ei ole suinkaan samantekevää, kenen pöydässä ja/tai vieressä pöytäkartan määrittämässä muodostelmassa illallisella istutaan ja seurustellaan (sekä kuinka lähellä tai kaukana tilaisuuden isäntää/emäntää tai arvo- ja kunniavieraita kukin kutsuttu henkilö sijaitsee).
- Edelliseen liittyen oikea plaseeraus on eräänlainen (ja vaativakin) diplomatian taito. Vääräksi koettu plaseeraus saattaa toisaalta aiheuttaa suurta mielipahaa ja runsaasti jälkipuheita. Samoja ”plaseeraushaasteita” toki esiintyy esimerkiksi valtiollisten ja poliittisten päättäjien tai diplomaattien kohdatessa erilaisissa kansainvälisissä yhteyksissä. Yksi tapa viestiä vallasta ja arvostuksesta on se, kuinka median välittämissä ”pönötyskuvissa” esimerkiksi eri maiden valtionpäämiehet sijaitsevat marmorilattialla tai punaisella matolla eri kohdissa ja riveillä suhteessa toisiinsa.
- Kulttuurisemiootikko tai psykologi saattaisi todeta, että liiallinen keskittyminen ulkonäköön, ulkoisiin järjestelyihin, valta-asetelmiin ja sosiaalisiin rituaaleihin voi lisätä Italian ja Espanjan kaltaisissa maissa ihmisten välistä kilpailua ja sosiaalisia paineita. Tämä voi puolestaan vaikuttaa kielteisellä tavalla ihmisten (niin oman maan kansalaisten kuin muualta tulleiden vieraiden) luovuuteen, innovatiivisuuteen ja hyvinvointiin.
Argentiina ja Brasilia: status, hierarkiat ja vallankäytön symbolit
- Kuten Välimeren maissa myös Argentiinassa ja Brasiliassa etäisyyttä, tärkeilyä ja kohtaamattomuutta merkitsevä pönötys voi liittyä muun muassa erilaisiin statussymboleihin sekä sosiaaliseen ulkokuoreen ja asioiden ulkoiseen näyttävyyteen.
- Historiansa ja ilmastonsa vuoksi Argentiinan ja Brasilian kaltaisissa maissa vaikuttaa toisaalta latinalaisamerikkalainen keveys, rentous ja tanssi (tango, samba ym.) – toisaalta hallinnossa ja yhteiskunnallisissa rakenteissa saattaa näkyä myös ”saksalainen” perinne sekä byrokraattinen ihanne ja toimintamallit.
- Brasiliassa ja Argentiinassa pönötys voi näkyä statussymbolien (kalliit autot, veneet, asunnot, korut, muoti ym.) suurieleisenä esittelynä. Monen muualta tulevan näkökulmasta tämä on pönötystä.
- Oikea imago ja profiloituminen koetaan tärkeiksi asioiksi yhteiskunnassa ja sosiaalisissa ihmisverkostoissa. Toisinaan on myös väitetty, että Argentiinassa ihmiset saattavat tarkoituksellisesti tehdä itsestään etäisiä ja epäsosiaalisia korostaakseen omia saavutuksiaan, tietopääomaansa ja (näennäisen) korkeaa asemaansa.
- Mielenkiintoinen pönötyksen esimerkki Argentiinassa on asado eli perinteinen grillijuhla. Asado on merkittävä sosiaalinen tapahtuma, jossa yhteisön jäsenten roolit ja prosessin vaiheet saattavat määrittyä hyvinkin tarkasti ja yksityiskohtaisesti osallistujien statuksen mukaisesti.
- Tällainen asetelma saattaa näyttää muusta kulttuurista saapuneen ihmisen silmiin oudolta ja pönöttävältä – onhan kyse kuitenkin ”vain” grillauksesta. Mutta grillimestari onkin usein mestari ja auktoriteetti myös arvostuksen, tittelin ja sosiaalisen aseman kannalta.
- Myös brasilialaiset tunnetaan suurista, spektaakkelimaisista juhlistaan, joissa niissäkin ihmisten status ja asema ovat keskeinen, yleinen ja ”pönöttävä” ulottuvuus. Status ja asema näytetään mielellään, estoitta ja jopa itsestään selvästi ulospäin. Erilaiset sosioekonomiset hierarkiat ja sosiaaliset asemat saavat usein näkyä pönöttävästi myös ulospäin.
- Kulttuurisen identiteetin, sosiaalisten suhteiden ja me-hengen kannalta argentiinalaisilla tai brasilialaisilla juhlilla voi siis olla hyvinkin tärkeä yhteiskunnallis-kulttuurinen merkitys – ne eivät ole ”vain” juhlia. On myös syytä muistaa, että erilaisten grillijuhlien, tanssiaisten, kokoontumisten ja seremonioiden taustalla vaikuttavat usein wanhat sosiaaliset rakenteet, kulttuuriperinteiden arvostus ja jatkuvuus sekä näihin prosesseihin liittyen erilaiset vahvatkin tunnerakenteet ja odotukset.
- Toisaalta hierarkioiden korostaminen ja kilpailu statuksesta voivat lisätä sosiaalista näyttä(yty)misen painetta ja eriarvoisuutta. Tämä voi vaikuttaa kielteisellä tavalla ihmisten (niin oman maan kansalaisten kuin muualta tulleiden vieraiden) henkiseen hyvinvointiin. Teatraalisuus voi olla ihmisille turvallista ja voimaannuttavaa (mukavuusalue) mutta myös kuluttavaa (epämukavuusalue).
Yhdysvallat ja Kanada: raha on valtaa ja kaikki usein Suurta
- Varsinkin Yhdysvallat (mutta monissa kohdin myös Kanada) on rahan ja vallan yhteiskunta. Status ja taloudellinen menestyminen saatetaan näyttää kursailematta ja ”pönöttävästi” myös ulospäin. Usein sosioekonomista menestystä myös ihaillaan ja arvostetaan ”amerikkalaisen unelman” (American dream) hengessä.
- Tietynlaista pönötystä on sekin, että Ameriiiiikassa kaikki on tunnetusti Suurta! Suurkaupunkien siluetit sekä isot autot, tuotteita pursuavat kaupat, pitkät tavarahyllyt ja suuret ruoka-annokset antavat mahtipontisen kuvan rahan, vallan, rikkauksien, keksintöjen, konsumerismin ja onnistumisten maasta.
- Pohjois-Amerikan pilvenpiirtäjät, kulmatoimistot ja limusiinit ovat usein hämmentäneet pienemmistä ja syrjäisemmistä yhteiskunnista saapuvia ihmisiä. Myös yhdysvaltalainen korporaatiokulttuuri saattaa vaikuttaa (näennäisestä rentoudestaan ja sinuttelustaan huolimatta) pönöttävältä.
- Turha nöyristely pois! Kynttilää ei pidetä pohjoisamerikkalaisessa kulttuurissa vakan alla. Pohjoisamerikkalaisille on yleensä helppoa kommunikoida ulos päin, esitellä asioita spontaanisti isollekin yleisölle sekä kysyä ja vastata liikoja mutisematta erilaisissa yllättävissäkin viestintätilanteissa.
- On myös tavallista ja suorastaan pakollista (yli)kehua itseään ja organisaatiotaan. Suomalaisesta tai pohjoismaisesta näkökulmasta tällainen asenne ja käyttäytyminen voi helposti täyttää omakehun, itsetehostuksen ja pönötyksen tunnusmerkit.
- Toisinaan saatetaan havaita myös amerikkalaisjohtajien persoonan ja minä-brändin korostuminen sekä sitä kautta Johtajaegon ja Persoonan ympärille rakentuvat keinotekoisetkin manageriprofiilit. Sosiaaliset tilanteet ja viestintäprosessit saattavat keskittyä enemmän johtajan ja esimiehen pönöttävän henkilökuvan vahvistamiseen kuin todellisiin käytännön tekoihin, näyttöihin ja saavutuksiin.
- Avokätinenkin vieraanvaraisuus voi puolestaan olla vain sosiaalista teatteria ja sikäli myös tarkasti laskelmoitua peliä. Mitä tulee ulkoisiin tunnuksiin, niin pukeutuminen (ml. mittatilauspuvut, korut, luksusbrändit ym.) ilmentää usein ihmisen sosioekonomista arvoa ja asemaa.
- Kaupallisesti orientoituneessa Pohjois-Amerikassa ”pönötystä” voi ilmetä myös asiakaspalvelutilanteissa: ollaan ylitsevuotavan ja teatraalisen ystävällisiä sekä robottimaisen ja kaavamaisen kohteliaita. Terveisiä ja kehuja asiakkaan suuntaan sataa (hyvien juomarahojen toivossa) siinä määrin paljon, että asiakas nostetaan puolihuomaamatta jonkinlaiseen (epätodelliseen ja epäuskottavaan) pönötysasemaan.
- ”You are the best customer ever!” ja muut vastaavat liioittelevat lauseet saattavat vaikuttaa liian mahtipontisilta ja pönöttäviltä – hieman kuin jonkinlaiselta arjen näytelmältä ja keinotekoiselta teatterilta.
Pohjoisamerikkalainen ”small talk”, siihen liittyvä ”big smile” sekä ylitsevuotavat kehut voivat tuntua esimerkiksi eurooppalaisesta ihmisestä huomattavan liioitelluilta, keinotekoisilta ja epäuskottavilta – mutta ne ovat toisaalta osa asiakas- ja kollegasuhteiden hoitoa sekä liiketoiminnan normaalia brändäystä. - Tällaisen toiminnan tarkoituksena on toki saada muut ihmiset ja viitepiirit (kuten asiakkaat) tuntemaan olonsa erityisiksi ja arvostetuiksi. Juomarahojen (tippien) suuruudella asiakas voi myös helposti osoittaa tyytyväisyyttään ja arvostustaan palvelutilannetta kohtaan. Eurooppalainen voi pitää tällaista käyttäytymistä naurettavana ja siis myös eräänlaisena teatterina – väkinäisenä, epäluonnollisena ja ei-toivottavana pönötyksenä.
Japani, Etelä-Korea ja Kiina: valtarakenteiden hierarkkista kunnioitusta ja syviä kumarruksia
- Monissa Aasian maissa pönötys ilmenee (ainakin pohjoismaisesta näkökulmasta asioita tarkastellen) kankeanakin muodollisuutena ja pikkutarkkuutena.
- Hallitsija on suvereenisti hallitsija; alamainen on nöyrästi alamainen. Nykyajassakin Aasiassa esimies on selvästi esimies ja alainen on alainen – myös ulkoisten tunnusten ja merkkien näkökulmasta.
- Löyhien, alati muuttuvien sosiaalisten verkostojen ja kontaktien sijasta fokus on usein tiukassa hiearkiassa, raportoinnissa ja selkeissä työtehtävissä. Olisi oikeastaan ahdistava ja kauhistuttava tilanne, jos esimiehen tai työntekijän/alaisen pitäisi omasta raamitetusta roolistaan muuttua yhtäkkä esimerkiksi suulaaksi ja liian oma-aloitteiseksi ”hupparihörhöksi”.
- Esimerkiksi Japanin, Etelä-Korean ja Kiinan työpaikat tunnetaan hierarkkisesta, jäykästä rakenteestaan, jossa alaiset harvoin haastavat esimiehiään tai esittävät omia ajatuksiaan suoraan. Pönötys työpaikoilla voi sen vuoksi ilmetä tietynlaisena kuuntelemattomuutena ja kohtaamattomuutena.
- Kerrotaan myös, että johtajat saattavat vaatia tiukkaa, hierarkkista organisaatiomallia korostaakseen omaa asemaansa. Suomalaisesta tai pohjoismaisesta näkökulmasta luovuus ja tehokas vuorovaikutus voivat sen vuoksi kärsiä esimerkiksi yhteisön ja organisaation innovaatiodynamiikassa. Myös monet pullonkaulat ja ongelmat saattavat jäädä vaille tarvitsemaansa huomiota ja korjausliikkeitä.
- Yhteiskunnallinen ja sosiaalinen rakenne, erilaiset hierarkiat ja komentoketjut ovat Aasian maissa yleensä hyvin selvät ja ”pönöttävät” – siis ainakin omasta mielestään vapaammasta ja tasa-arvoisemmasta läntisestä näkökulmasta asioita katsellen. Moni aikalainen on törmännyt myös aasialaisen byrokratian muodossa pönötykseen. Virkamiehet voivat korostaa tietoisesti asemaansa ja tiukkoja yksityiskohtia lisäten näin hallinnollisten prosessien hitautta ja monimutkaisuutta.
- Monissa Aasian maissa pönötys näkyy vahvasti hierarkian ja ”kasvojen säilyttämisen” periaatteina. Kasvoja ei saa mielellään kukaan niin sanotusti ”menettää”, sillä se aiheuttaa suurta epämukavuutta ja halvaannuttaa prosesseja. Suurten ongelmien, konfliktien ja/tai ”kasvojen menettämisen” jälkeen yhteisön ja/tai organisaation eheytyminen sekä paluu normaaliin voi olla vaikeaa – jopa mahdotonta.
- Niinpä Aasian kulttuureissa usein hyväksytään mieluummin tietty hitaus ja jäykkyys kuin riski kasvojen menettämisestä, josta aiheutuisi runsaasti mielipahaa ja ongelmia. Tällaista ”pönöttävää” menettelytapaa voikin halutessaan ajatella tietynlaisena riskienhallintaan, kriisien minimointiin ja sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvänä aasialaisena syvärakenteena ja viisautena.
- Myös tapahtumien huolellinen, pikkutarkka seremoniallisuus voi hämmentää ulkomaalaista ja varsinkin länsimaista tarkkailijaa. Kun Aasian maissa pidetään virallinen ja/tai muodollinen tilaisuus, se voi näyttää ulkopuolisille ylitsevuotavan jäykältä sekä ”manuaalin” tai vuokaavion mukaan kulkevalta koneelliselta käsikirjoitukselta. Luovalle, spontaanille improvisaatiolle on varattu vähän (tai ei lainkaan) tilaa.
- Monenlaiset ”pönöttävät” muodollisuudet näkyvät myös esimerkiksi työpaikoilla ja perheissä, joissa perinteiden ja käytöstapojen kunnioittaminen (ml. kunnioitus perhettä sekä vanhempia ja isovanhempia kohtaan) on itsestään selvästi tärkeää.
- Myös aasialaisen tapakulttuurin taustalla vaikuttavat kulttuurin pitkät syvärakenteet: kunnioituksen osoittaminen vanhemmille ja esi-isille sekä tiettyjen historiallisten, sosiaalisten ja yhteiskunnallisten sääntöjen noudattaminen.
- Niinpä kaukomailla Aasiassa vieraileva länsimaalainen saattaa tulkita sikäläisiä käytöstapoja ja viestintäprosesseja virheelliselläkin tavalla ”pönötykseksi”. Esimerkiksi kunniavieraalle tai vanhemmalle henkilölle osoitettu syväkin kumarrus on tärkeä, kohtelias osa aasialaista kulttuuria ja käytöstapoja.
- Tietty etäisyys on koskenut myös tervehtimisen perinnettä: länsimaissa tyypillisen kättelyn, poskisuudelmien, halailun ja muun koskettelun sijasta juuri kumarrus on perinteinen aasialainen tapa tervehtiä sekä osoittaa arvostusta ja kunnioitusta muille.
- Esimerkiksi Thaimaassa on yleistä tervehtiä niin kutsutulla wai-eleellä. Tässä perinteisessä eleessä kädet asetetaan yhteen rinnan eteen ja tehdään pieni kumarrus.
- Wai tehdään tilanteesta riippuen kädet eri korkeudella. Yleisperiaatteena on, että mitä korkeammalla kädet sijaitsevat, sitä kohteliaampi wai on. Niinpä esimerkiksi temppelissä Buddhan patsaan edessä on korrektia tehdä wai-ele kädet huomattavan korkealla.
- Lahjojen antaminen tai käyntikorttien suurieleinen vaihtaminen (jopa pitkän kaavan mukaan rituaalisena, teatraalisena eleenä) oli varsinkin takavuosina tärkeä osa kohteliaisuuskoodia varsinkin Japanissa. Tällainen käyttäytyminen ei niinkään merkitse pönötystä vaan on merkki kunnioituksesta, sivistyksestä ja normaalien käytöstapojen hallitsemisesta.
- On syytä muistaa, että esimerkiksi kiinalaisen ajattelun ja kulttuurin taustalla vaikuttaa vahvasti filosofisena perinteenä ja oppirakennelmana kungfutselaisuus. Tämä moraalinen ja yhteiskunnallinen oppi kehittyi kiinalaisen filosofin Kungfutsen (551–479 eaa.) opetuksista.
- Kungfutselaisuus liittyy vahvasti Kaakkois-Aasian historiaan: vakiintuneisiin, pitkään vallalla olleisiin instituutioihin, tapoihin ja valtarakenteisiin sekä hyvän ja tehokkaan hallinnon saavuttamiseksi muun muassa kuriin, järjestykseen, selvästi määriteltyihin sosiaalisiin rooleihin ja esi-isien kulttiin.
- Kiinalainen kulttuuri puolestaan on levinnyt ympäri maailman ja vaikuttaa vahvasti Kiinan ohella muun muassa Singaporessa, Thaimaassa ja Indonesiassa.
- Läntisen ihmisen voi olla vaikea ymmärtää sitä, että uskonnollinen perinne ja esi-isien ”henget” vaativat aasialaisia ihmisiä toimimaan monissa asioissa ”pönöttävällä”, sääntöjä, perinteitä, valta-asemia, sukupuolirooleja ja muodollisuutta korostavalla tavalla.
- Voisikin usein toivoa, että valmistelut ja ”kotitehtävät” olisi tehty lähtöpäässä paremmin ennen Aasiaan (tai muuhun vieraaseen kulttuuriin) suuntautuvaa työ- tai lomamatkaa.
5
On tämän kirjoituksen loppukiteytysten aika. Pönötyksellä ja pönöttäjillä ovat monet kasvot. Jo senkin vuoksi monenlaiset erilaiset tulkinnat pönötysilmiön kohdalla ovat mahdollisia ja tervetulleita.
Sanana ja ilmiönä ”pönötys” mielletään ainakin suomalaisessa kontekstissa yleensä verraten negatiivisena asiana. Mutta maailma ei ole mustavalkoinen; eri kulttuurien pönötysrakenteilla ja -ilmiöillä voi olla positiivistakin kantovoimaa. Jäykät, vakiintuneet sosiaaliset rakenteet, vallankäyttö ja hierarkiat voivat muun muassa suojata ja vahvistaa toimijoita selkeiden roolien ja lokeroiden kautta. Ne voivat tuoda turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta epävarmassa (niin kutsuttujen villien korttien, mustien joutsenten ja VUCA-ilmiöiden runsain määrin täyttämässä) maailmassa.
Monissa (kauko)maissa yhteiskunnallinen ja sosiaalinen etiketti korostaa selkeitä valta-asetelmia, muodollisuutta ja kunnioitusta – mukaan lukien selvät hallitsija/alamainen- ja esimies/alainen-komentosuhteet. Lisäksi esimerkiksi monissa Afrikan ja Aasian maissa paitsi uskonnolliset perinteet (kuten Intiassa kastilaitos ja islamilaisissa maissa uskonnon määräämät lait ja toimintamallit) myös heimo- ja klaanirakenne ylläpitää vahvaa, tiukasti säädeltyä hierarkiaa. Niin eri sukupolvien kuin sukupuolten välinen erottelu saattaa olla eurooppalaisesta ja länsimaisesta näkökulmasta hyvin selvä, normitettu ja epätasa-arvoinen.
Toisaalta voidaan nähdä, että myös monissa länsimaissa yhteiskunnallinen valta esiintyy ja esitetään usein itsestäänselvästi erilaisten (maa- ja kulttuurisidonnaisten) määräysten, ohjeiden ja rituaalien kautta. Vaikka pönötys usein leimataan ainakin Pohjoismaissa konservatiiviseksi ja kielteiseksi toimintamalliksi, niin monessa kuria, käskyjä ja järjestystä vaativassa (elin)tärkeässä tehtävässä ja tilanteessa se kuitenkin mukisematta hyväksytään (ajatellaanpa esim. sellaisia konteksteja kuin puolustusvoimat, poliisi, palo- ja rajaviranomaiset, lentokoneiden henkilöstö kilometrien korkeuksissa taivaalla jne). Voidaan myös kysyä, onko esimerkiksi opettajan, päällikön tai asiantuntijan pönöttävän auktoriteettiaseman tietoinen vähentäminen osasyy viime vuosina eri elämän kentillä havaittuihin laatutason ja (oppimis)tulosten suoranaisiin romahtamisiin.
Ihmisyhteisöjen viestintä ja kanssakäymisen muodot (myös ”pönötys”; mitä sillä sitten kulloinkin tarkoitetaankaan) resonoivat ympärillä olevia yhteiskunnallisia rakenteita ja muutospaineita sekä yhteiskunnallisia ja sosioteknisiä murroksia. Tasapainoilu erilaisten ohjesääntöjen, protokolla- ja etikettivaatimusten, oman persoonallisen tyylin, ulkoisen seremoniallisuuden sekä nykyajan muoti- ja mediatoiveiden kanssa voi olla toisinaan hyvinkin vaikeaa ja haasteellista.
Toisaalta pönöttää ja ei-pönöttää voi monella tavalla. Eri maiden, alueiden ja maanosien lisäksi kulttuurieroja voidaan havaita eri aikakausien ja historiallisten kontekstien välillä. Niinpä esimerkiksi feodaalisen keskiajan, 1800-luvun tai 1900-luvun alun eurooppalainen hallinto- ja seurustelukulttuuri oli monen nykyihmisen mielestä paljon pönöttävämpää kuin 2020-luvun digi-, data-, some- ja kyberaikaan liittyvät vapaammat, luovemmat ja spontaanimmat käytännöt. Tähän voisi toisaalta jatkaa, että monen ”digitaalisen vessanseinän” viestintäkulttuurinen laatu epäilemättä paranisi, jos niillä olisi enemmän sääntöjä, periaatteita ja käytöstapoja sekä perinteisen puheenjohtajan/moderaattorin voimaa ja valtaa toimiakseen paremmin muita kunnioittavalla, aitoa dialogia tai solidaarista kommunikaatiota rakentavalla tavalla.
Sekin voidaan todeta, että elämme 2020-luvun maailmassa media- ja informaatioyhteiskunnassa näyttävien spektaakkelien sekä elämys- ja huomiotalouden aikaa. Ulkoinen imago, asemaa ja asiantuntemusta korostava profiili sekä erilaiset mainetekijät koetaan niin yksilöiden kuin yhteisöjen parissa pääsääntöisesti tärkeänä asiana. Tämä johtaa helposti eräänlaiseen mediapönötykseen.
Toisaalta voidaan nähdä ja todeta, että viestintä Internetin ja digitaalisen teknologian aikakaudella esimerkiksi sähköpostilla, sosiaalisen median foorumeilla tai erilaisten lyhytviestimien (tekstiviestit, Messenger, WhatsApp ym.) kautta on usein muodoltaan eräänlainen puhekielen ja kirjoitetun kielen hybridi. Siksi perinteinen, kohtelias (paperi)kirje, hienostunut gaalakutsu tai perinteinen käyntikortti mahdollisesti preeglattuine pintoineen voi tuntua nykyajassa paitsi arvokkaalta erikoisuudelta myös tarpeettomalta yksilön egoa, statusta ja valta-asemaa korostavalta pönötykseltä.
Omat tärkeät haasteensa globaalissa maailmankylässä liittyvät kulttuurienväliseen kohtaamiseen sekä välineestä tai tilanteesta riippumatta viestintään ja kulttuuristen merkkien korrektiin tulkitsemiseen. Tuttu havainto on sekin, että vaikka yhteistä ymmärrystä tavoiteltaisiin, johtavat monet arkiset viestintätilanteet (niin fyysisessä ”oikeassa maailmassa” kuin erilaisilla digitaalisilla ja virtuaalisilla foorumeilla) helposti myös ohipuhumiseen ja väärinymmärryksiin. Eri kulttuurien väliseen kohtaamiseen liittyy aina myös virhetulkintojen, rajojen ylittämisen ja ”kasvojen menettämisen” vaara.
Lopuksi vielä todettakoon (vrt. kaikki edellä todettu) se, että eri kulttuureissa pönötetään ja (mukamas) ”pönötetään” eri tavoilla. Pönötyksen ja ”pönötyksen” erilaiset muodot ja mekanismit voivat olla sekä syy että seuraus. Pönötys voi perustua paitsi julkilausuttuihin säädöksiin ja ohjeisiin myös eräänlaiseen kulttuurin omaksumaan hiljaiseen tietoon (engl. tacit knowledge), joka on syntynyt vuosisatojen aikana inhimillisen kanssakäymisen ja käytännön elämän kautta.
Jos nykyaika tuntuu pönötysilmiön osalta jotenkin hankalalta asialta, voimme ehkä lohduttautua ranskalaiskirjailija Marcel Proustin (1871–1922) sanoilla: ”Niin kauan kuin on ihmisiä, on hierarkioita.”
Kirjallisuutta
Ahmas, Kristina (2024). Utopia pönötysvapaasta johtajuudesta. https://ponotysvapaus.fi/utopia-ponotysvapaasta-johtajuudesta/
Hautamäki, Antti (2024). Hedelmällisellä toisin ajattelulla irti pönöttyneestä asiantuntijuudesta. https://ponotysvapaus.fi/hedelmallisella-toisin-ajattelulla-irti-ponottyneesta-asiantuntijuudesta/
Kaivo-oja, Jari (2024). Pönötyksen ja sen signaloinnin sietämätön raskaus. Pönötys ja pönötysvapaus tulevaisuuden ennakoinnin ja systeemiteorian valossa. https://ponotysvapaus.fi/ponotyksen-ja-sen-signaloinnin-sietamaton-raskaus/
Koskinen, Jari (2024). Huomioita pönötyksestä ja pönötysvapaudesta. https://ponotysvapaus.fi/huomioita-ponotyksesta-ja-ponotysvapaudesta/
Kuvaja, Miira (2024). Pönötys ja tunteet. https://ponotysvapaus.fi/ponotys-ja-tunteet/
Langinvainio, Heimo (2024). Pönötys ja työnteon hyvä henki. https://ponotysvapaus.fi/ponotys-ja-tyonteon-hyva-henki/
Lauhakangas, Outi (toim.) (1997). Ajattomia mietteitä. Helsinki: Oy Valitut Palat – Reader’s Digest Ab.
Länsimäki, Maija (2005). Pönötystä ja patsastelua. Pönötyksen keskeinen piirre on liikkumattomuus, jähmeä pönäkkyys. Kolumniaarrearkku 26.7.2005. Kotimaisten kielten keskus / Institutet för de inhemska språken. https://kotus.fi/kolumni/ponotysta-ja-patsastelua/
Mäkelä, Asko (2024). Janus pönöttää museossa. https://ponotysvapaus.fi/janus-ponottaa-museossa
Nurminen, Markku (2024). Ei sitten mitään pönötyskuvia. https://ponotysvapaus.fi/ei-sitten-mitaan-ponotyskuvia
Nyman, Göte (2024). Älä jää roolisi vangiksi. https://ponotysvapaus.fi/ala-jaa-roolisi-vangiksi/
