Tiivistelmä

Tuon artikkelissani esille etnologisessa tutkimuksessa viime aikoina tehtyjä havaintoja eriarvoisuuksista ja eronteoista sekä niihin liittyvistä tunteista.

Eroja tehdään monilla tavoilla, usein pönöttäen. Pönötys ei ole vain harmitonta ja huvittavaa. Se on vaikuttaa siihen, miten ihmisiin ja ihmisryhmiin suhtaudutaan.

Pönötyksen kohteeksi joutuminen puolestaan aiheuttaa kokijassa monia negatiivisia tuntemuksia. Tällä voi olla vaikutusta myös siihen, miten ryhmään tai laajemmin yhteiskuntaan halutaan tai pystytään sitoutumaan.

”Ettekö te tiedä, kuka minä olen?”

Nämä urbaanina legendanakin pidetyt sanat todella kuulin omin korvin muutama vuosikymmen sitten ollessani Stockmannilla iltatyöntekijänä yliopisto-opintojen ohessa. Kuuluvalla ja määrätietoisella äänellä lausuttu virke kantautui kenkäosastolta saman kerroksen toiseen laitaan.

Muistan hyvin tuolloin kokemani tunteet miesten pukuosaston kassan takana. Ensin vilpitön hämmästys, sen jälkeen myötähäpeä. Lopulta tilanne aiheutti meissä suurta huvitusta kenkäosaston myyjän kertoessa, että kyseessä oli ostoksistaan alennusta haluava kansanedustaja. Ne, joilla jo on, osaavat ja kehtaavat vaatia itselleen enemmän.

Tunteet vaikuttavat meihin, halusimme tai emme. Hankkeessamme ”Toisin kuvitellun demokratian utopiat” pönötystä on määritelty seuraavasti: pönötys on vallan osoittamista muille, itsensä etuoikeutetuksi ja tärkeäksi kokemista. Se kumpuaa asemasta, rakenteista, asiantuntijuudesta ja persoonasta. Pönötys ilmenee puhevaltana suhteessa muihin, henkisenä etuiluna, kohtaamattomuutena ja paikan näyttämisenä vähempiarvoisille.

Tämänkin käyttäytymisen taustalla on tunne – jostakin syystä ihminen kokee, että hänellä on oikeus olla enemmän kuin muut. Tunnetta on usein pidetty jotenkin alempiarvoisempana kuin ajattelua ja järkeä. On katsottu, että tunteellinen ihminen on vaikutuksille altis: reaktiivinen eikä aktiivinen, riippuvainen eikä itsenäinen. (Ahmed 2014.)

Kulttuurintutkijat, affektit ja tunteet

Kulttuurintutkijoiden kiinnostus affekteihin, tunteisiin ja myös näihin liittyvään ruumiillisuuteen on peräisin tarpeesta ymmärtää ja avata tapoja hahmottaa erilaisia ilmiöitä ja tilanteita. Ne ovat myös sidoksissa lisääntyneeseen ymmärrykseen siitä, että tunteet ja affektit ohjaavat ajatteluamme, valintojamme sekä tapojamme toimia. Keskittymällä tunteisiin ja affekteihin voidaan tarkastella sitä, kuinka aiemmin vähemmälle huomiolle jääneet, ei-tiedostetut tekijät vaikuttavat ihmisiin ja heidän todellisuuteensa.

Affekteihin on osoitettu niin kansainvälisessä kuin suomalaisessa kulttuurien tutkimuksessa mielenkiintoa jopa siinä määrin, että on ryhdytty puhumaan affektiivisesta käänteestä. Alkujaan kiinnostus nousi tarpeesta ymmärtää ja huomioida myös sellaisia kokemuksen alueita, joita ei ole helppoa kuvata erilaisten representaatioiden avulla. Esimerkkinä voisi mainita sen, miten me liikutumme tai vaikutumme eri tiloista ja paikoista tai miten koemme jonkin tilanteen ilmapiirin. (Rinne, Kajander & Haanpää 2020.)

Tytti Steel kirjoittaa osuvasti, että emootion tai tunteiden tarkkojen määrittelyjen sijaan kulttuurintutkijan näkökulmasta kiinnostavinta kuitenkin on se, mitä tunteet ja affektit saavat meissä aikaan sekä miten niitä eletään arkielämässä (Steel 2020). Lisäksi tunteet – kuten esimerkiksi pelko – ovat aika- ja tilannesidonnaisia ja muodostuvat aikaisempiin kokemuksiin ja historiaan nojautuen (Hörnfeldt 2018).

Etuoikeudet

Yhteiskuntaluokka ja varallisuus ovat kautta aikojen sallineet kontrolloimattoman, räjähtävän ja loukkaavan käyttäytymisen niiltä, jotka kohtalo ja sattuma ovat sijoittaneet hierarkkisesti ja taloudellisesti muita ylemmiksi (Bendix 2015).

Asialla on toinenkin puoli. Edellä mainittu käytös saatetaan joutua sallimaan, mutta tunteitta sitä ei ohiteta. Esimerkkinä toimii hyvin liikennekäyttäytyminen, jonka yhteydessä mielikuva isoista, kalliista autoista etuoikeuksia ottavine kuljettajineen saa muut tienkäyttäjät ärsyyntyneiksi ja vihaisiksi. Usein nämä etuoikeudet ovat epämuodollisia, kuljettajan käytöksestä johtuvia. (Podjed & Babič 2015.)

Kyseessä on alun kansanedustajaesimerkkiä vastaava ilmiö: minulla on oikeus pysäköidä kielletyille paikoille kuten jalkakäytäville tai sisäänkäyntien eteen, kiilailla liikenteessä.

Eri ryhmiä on myös käsitelty ja katsottu eri tavoin. Satamia kuvaavissa dokumenttielokuvissa sataman työntekijäryhmien väliset erot ja hierarkiat konkretisoituvat: osalla on asemansa mukanaan tuomaa valtaa, joka tulee esille esimerkiksi virkapuvussa.

Saapuvien laivojen satama -dokumentissa insinöörit toimistossa ovat pukeutuneet valkoisiin työtakkeihin, tullin virkamiehellä on kauluspaita ja rusetti kaulassa, kun taas ahtaajia näytetään alastomina suihkussa. (Steel 2013). Pönöttävälle pukeutumiselle on tänäkin päivänä keskiluokkainen, sukupuoleen perustuva uniformu: tumma puku. Se ilmaisee perinteisiä miehiin yhdistettyjä ominaisuuksia kuten valtaa, auktoriteettia ja itsevarmuutta. (Koskinen-Koivisto, Turunen & Steel 2021.)

Kaikki pönöttävät joskus

Pönötämme helposti suhteessa muihin, olipa yhteiskunnallinen asemanamme mikä tahansa. Me ja nuo toiset, minä ja tuo erilainen. Eroja tehdään monilla tavoin liittyen esimerkiksi ikään, koulutukseen, asemaan työmarkkinoilla, sukupuoleen, rotuun, kansallisuuteen, uskontoon tai seksuaaliseen suuntautumiseen. Lista on loputon, pönöttää ja erottautua voi vaikkapa pukeutumisen ja käyttäytymisen, kulutus- tai ruokailutottumusten avulla. (Herd 2018; Lappi & Olsson 2018; Steel 2020; Lounasmeri 2020; Liliequist 2023; Vanha-Similä & Vehkalahti 2023; Raippalinna 2023; Venborg Pedersen 2019; Olsen & Nielsen 2017, Mlekuž 2017; Zackariasson 2015.)

Osa pönötyksestämme voikin olla harmitonta. Joskus ehkä hieman ärsyttävää tai huvittavaa. Joku briljeeraa tietämyksellään historian yksityiskohdista, joku viinituntemuksellaan. Aina pönötys ei kuitenkaan ole harmitonta, vaan se voi esimerkiksi haitata asioiden etenemistä työyhteisöissä.

Pönötys voi olla myös rehellisen huonoa käytöstä tilanteessa, jossa vastapuolella ei ole asemansa takia todellista mahdollisuutta vastata samalla mitalla. Arlie Hochschildin esimerkkinä ovat lentoemännät, joiden on yleensä käyttäydyttävä asiallisesti ja ystävällisesti, vaikka asiakas käyttäytyisi miten tahansa (Hochschild 2003).

Erontekoja

Anne Ala-Pöllänen teki väitöskirjansa Suomen lipun alla purjehtivista aluksista ja tarkasteli niiden sekamiehistöjä. Alusten päällystö koostui lähes yksinomaan suomalaisista, suurin ulkomaalaisten ryhmä olivat filippiiniläiset. Aikaisemmissa tutkimuksissa länsimaisilla miehistön jäsenillä on todettu olevan taipumus pitää omia tapojaan niin historiallisesti kuin taloudellisen aseman perusteella ainoana oikeana tapana toimia.

Haluttomuus ottaa neuvoja itseään alemmalla tasolla koettujen taholta on ollut muun muassa tanskalaisilla laivoilla tavallista. Laivojen komentojärjestys on osin turvallisuudenkin takia hierarkkinen. Yhteisön työnjako perustuu pitkälti ennalta määriteltyihin työtehtäviin, jotka noudattavat henkilön – tai oikeammin position – asemaa ja arvostusta yhteisön hierarkiassa. Ammatillinen identiteetti tulee näkyville: joidenkin mielestä byssassa eli laivojen keittiöissä työskentelevät eivät ole varsinaisia merimiehiä, vaikka heitä ei henkilöinä tuntisikaan. (Ala-Pöllänen 2017.)

Erityisen hankala tilanne on silloin, kun henkilö kuuluu useampaan ”toisten” ryhmään. Ulkomaalaistaustaista korkeasti koulutettua naista ei työmarkkinoilla usein pelasta edes sujuva suomen kielen taito. Toistuvat pettymykset ja turhautumiset työnhakutilanteissa aiheuttavat kiukkuisuutta. (Steel 2020) Samasta useiden tekijöiden vaikutuksesta kirjoittaa Lotta Lounasmeri kuvatessaan, kuinka tutkimushaastattelutilanteessa tutkijan nuori ikä, sukupuoli ja tausta humanistisissa tieteissä johti tilanteisiin, joissa hänelle osoitettiin paikka suhteessa haastateltavaan.

Haastattelutilanteet aiheuttivat hänessä pelkoon liittyviä tunteita: häpeää, syyllisyyttä, turhautuneisuutta, haavoittuvaisuutta, nöyryytystä, ahdistusta ja myös vihaa. Haastateltavat olivat energiasektorilla työskenteleviä päättävissä asemissa olevia miehiä, ja valta-asemat olivat tilanteessa selviä. Lounasmeri yhdistää tilanteen aiheuttamat tunteet naisten ja miesten epätasa-arvoiseen suhteeseen, joka näissä haastattelutapaamisissa vielä vahvistui haastateltavien korkean yhteiskunnallisen aseman vuoksi. (Lounasmeri 2020.)

Jalkapallopönötyksen eri ilmentymiset

Katarzyna Herd koki tutkijayhteisössä vastaavaa, kun häntä luonnehdittiin ohimennen keskustelussa ”tuoksi pieneksi jalkapallotytöksi” (that little football girl). Kommentti sai Herdin pohtimaan, miten sukupuoli vaikutti siihen, kuinka vakavasti otettavana hänen jalkapalloon liittyvää tutkimustaan pidettiin – huolimatta siitä, että huomautuksen tehnyt yritti vähätellä sanomistaan. (Herd 2018.)

Urheilumaailma onkin täynnä pönötystä. Intohimoisena penkkiurheilijana olen sitä mieltä, että kovaääninen ja viikkoja kestänyt riemuitseminen Internazionalen miesten Italian futismestaruudesta keväällä 2024 ja sen myötä toisesta tähdestä on sitä hyvää ja harmitonta pönötystä oman joukkueen puolesta.

Toisaalta yhteiskunnallisiin eroihin liittyvä urheilupönötys edustaa sitä huonoa puolta: alentamista ja erontekoja. Amatööriurheiluun liittyvä eetos sinetöitiin brittiläisten ja pohjoisamerikkalaisten urheiluorganisaatioiden sääntöihin 1850-luvulta eteenpäin. Seurojen jäsenyys sallittiin vain ”herrasmiehille”, työväenluokan jäsenet suljettiin näiden seurojen kilpailujen ulkopuolelle. Jouni Lavikaisen mukaan taustalla oli suurilta osin pelko: yhteiskunnalliset muutokset aiheuttivat jännitteitä eri yhteiskuntaluokkien välille.

Lopulta tilanne näkyi esimerkiksi siten, että ylempien luokkien aikaisemmat hyväntekijät olivat vähemmän halukkaita tukemaan urheilukilpailuja, joihin kokoontui suuria joukkoja ihmisiä, joita he pitivät sosiaalisesti itseään alempina. Ylempien yhteiskuntaluokkien urheilijat olivat samoin entistä haluttomampia kilpailemaan itseään vähempiarvoisempina pitämiään vastaan. Aiemmin pluralistinen ja suhteellisen avoin urheilukulttuuri katosi muutosten myötä. (Lavikainen 2023.)

Häpeän vaikutus

Maria Zackariasson käy tekstissään läpi Molly Shaugnessyn kirjallisuuskatsausta häpeästä teoreettisena käsitteenä. Tutkimuksista nousee esiin kolme pääteemaa. Ensimmäisessä painotetaan häpeän tiivistä yhteyttä avuttomuuden ja hallinnan puutteen tunteeseen. Häpeää tunnetaan usein esimerkiksi sellaisten omien ominaisuuksien vuoksi, joita ei kyetä hallitsemaan, tai silloin, kun koetaan muiden pitävän itseä arvottomana, ei-toivottuna tai vääränlaisena – ei vain yksittäisten tekojen vaan koko olemassaolon vuoksi.

Toisessa pääteemassa nousee esiin toisen läsnäolo suhteessa häpeään. Häpeän tunnetta voi syntyä yksilön kokiessa, ettei hän kykene vastaamaan muiden odotuksiin tai vallitsevaan normiin. Kolmas eli viimeinen pääteema koskee häpeän ja identiteetin suhdetta – häpeä ruokkii identiteettikamppailua. Näin ajateltuna on yhtäältä kyse siitä, että emme onnistu olemaan sellaisia kuin haluamme. Toisaalta häpeän tunne voi syntyä tilanteessa, jossa meille osoitetaan identiteetti tai identiteettipositio, jota emme halua. (Zackariasson 2015; ks. myös Shaughnessy 2018.)

Zackariasson pohtii, miten erilaiset tilanteissa koetut tunteet – pelko, turhautuminen, ilo tai onnistuminen vaikuttavat esimerkiksi oppimiseen. Joissakin opinnäytetöiden ohjaustilanteissa opiskelijan negatiivinen itsereflektio koski jopa syvempiä identiteettiin ja itsearvostukseen liittyviä kysymyksiä. Toisaalta välillä näitä tuntemuksia ei ollut havaittavissa, vaikka työ ei ollut edennyt sovitulla tavalla. (Zackariasson 2015.)

Toiset kokevat häpeää ja arvottomuutta tilanteissa, jotka eivät toisia juurikaan hätkähdytä. Mutta onko ohjaustilanteessa kyse pönöttämisestä vai normaalista, jopa arkipäiväisestä, roolien erilaisuudesta?

Sanat ovat tekoja

Tiedämme kaikki, että sanat eivät ole vain sanoja. Puhutulla ja kirjoitetulla kielellä sekä valituilla sanoilla on aina merkitys: niillä rakennetaan ympäröivää maailmaa. (Ahmed 2014) Sloveniassa katuruoka burek, täytetty suolainen leivonnainen, ei tarkoita vain ruokaa vaan jotakin ulkomaalaista, balkanilaista, vähempiarvoista, siirtolaista.

Maahanmuuton myötä ehkä odotettiin apua työmarkkinoille, mutta sen sijaan saatiin piiras. ”We asked for workers, we got bureks instead” -toteamus pyrkii parhaansa mukaan halventamaan maahanmuuttajia. Burek onkin symboli tai metafora toiseudelle, ja tätä sanaa käytetään ahkerasti graffiteissa ja erilaisissa loukkaavissa yhteyksissä. (Mlekuž 2017; ks. sanojen ja kirjoitetun merkityksestä myös Kivilaakso 2016).

Myös talouteen liittyvä puhe on usein pönöttämistä. Taloudesta puhutaan usein kuin sitä koskeva tieto ja ymmärrys olisi jossakin tavallisen ihmisen ulottumattomissa. Talous globaaleina sykleinä, markkinavoimina, poliittisina instituutioina ja liiketoimintastrategioina piirtyy etäisenä ja kompleksisena mutta silti elämää perusteellisesti läpäisevänä mahtina, josta järkeviä ajatuksia voivat esittää vain taloustieteellisesti koulutetut talousviisaat tai yritysjohtajina kannuksensa ansainneet talouden sankarit.

Käsitykset taloudesta ovat kuitenkin historiallisesti ja kulttuurisesti paikantuneita järjestyksiä, ja toisaalta talous on jatkuvaa diskursiivista valtakamppailua. Tässä kamppailussa pyritään myös tietoisesti esittämään tietyt käsitykset luonnollisina, yleisesti hyväksyttyinä ja universaalisti pätevinä periaatteina. (Venäläinen & Pöysä 2017.)

Kuuluminen ja ulkopuolisuus

Erilaisiin ryhmiin kuuluminen on monille tärkeää. Kuuluminen tarkoittaa yhteyden tunnetta, jäsenyyttä, kiinnittymistä sekä myös turvallisuutta. Se tarkoittaa myös sitä, että tulee hyväksytyksi osana yhteisöä. Lisäksi kuulumisen tunne aiheuttaa sen, että ryhmän tulevaisuus nähdään merkityksellisenä. (Vanha-Similä & Vehkalahti 2023.)

Kun ihminen kokee olevansa ulkopuolinen – olipa sitten kyse pienemmistä ryhmistä kuten työ- tai harrastuskontekstista tai laajemmasta yhteiskunnallisesta tasosta – on tällä todennäköisesti vaikutusta siihen, miten ryhmän eteen halutaan toimia (Olsen & Nielsen 2017). Pönöttävä esimies työpaikalla tai pönöttävä ryhmä ”meitä” ei varmasti motivoi pönötyksen kohteeksi joutuvia. Vaikutukset myös kertautuvat, sillä menneet kokemukset vaikuttavat tulevaan (Lappi & Olsson 2018, ks. myös Ahmed 2000).

Aikaisemmin koettu väheksyvä ja kyseenalaistava asenne aiheuttaa varautumista tuleviin vastaaviin tilanteisiin. Olin hiljattain koulutustilaisuudessa, jossa nuorehko nainen kertoi pukeutuvansa työyhteyksissä varmuuden vuoksi tiukan asiallisesti tukeakseen näin ammattirooliaan. Hän joutui miettimään asiantuntija- ja esihenkilöasemastaan huolimatta sitä, kuinka iän ja sukupuolen saisi häivytettyä.

Pönötyksen kohde joutuukin usein tarkkailemaan omaa käytöstään ja olemustaan, vaikka pönöttäjä on se, jolta vaadittaisiin käytöksen muuttamista. Pönöttäjälle asia tuskin tulee edes mieleen. Juuri auktoriteettiasemassa, esimerkiksi iän ja muodollisen roolin vuoksi, olevan henkilön tulisi Maria Zackariassonin mukaan olla se, jonka vastuulla on asiallinen ja kunnioittava käytös (Zackariasson 2015).

Ihmisten arvottamisella taustan mukaan ”niihin toisiin” voi olla haitallisia ja pitkäkantoisia seurauksia. Gabriella Nilsson kuvailee, kuinka ylipainoisten ja liikalihavien lasten kanssa työskentelevät sairaanhoitajat arvioivat ylipainon syitä. Maahanmuuttajataustainen ja/tai alhaisessa sosioekonomisessa asemassa elävä lapsi sai hänen mukaansa sairaanhoitajat herkästi arvelemaan, että syynä on vääränlaisia ruokailutottumuksia sisältävä kulttuuri: perheen kyvyttömyys tai haluttomuus tarttua ruokavalioon ja liikuntaan liittyviin asioihin. Mikäli lapsen tausta oli normien mukainen eli normaalissa ruotsalaisessa keskiluokassa, lähdettiin syytä ylipainolle etsimään muualta kuin perheestä tai perheen taustaryhmästä.

Näkemys ylipainosta ei ole irrallaan rakenteellisista epätasa-arvoisuuksista. Normiluokituksen ”väärässä” – siis toisessa – päässä olevat vanhemmat suljetaan hyväksyttävän ulkopuolelle yksinkertaisesti mainitsemalla, että he ovat erilaisia. Ylipainon näkeminen joillekin asuinalueille liittyvänä asiana voidaan Nilssonin mukaan nähdä ulossulkemisen muotona, jota tehdään myös maan rajojen sisällä. Ylipainokysymyksen näkeminen ja käsitteleminen tällä tavalla oli ilmeistä. Ajatusmalli vaikuttaa yksittäiseen lapseen sekä pitkällä tähtäimellä ihmisten yleiseen vieraantumiseen tai tunteeseen kansakuntaan kuulumisesta. (Nilsson 2015.)

Lopuksi

Olen kuvaillut tekstissäni joitakin esimerkkejä sitä, miten etnologisessa tutkimuksessa on havaittu erilaisia pönötystilanteita – tiedostettuja ja myös tiedostamattomia.

Mistä tämä pönöttäminen sitten johtuu? En lähde arvailemaan sen suuremmin. Asiaan voinevat vastata tieteenalat, joita en itse hallitse. Mutta voisin lopuksi kuitenkin arvella, että esimerkiksi haastattelutilanteessa tutkijalle paikan näyttäminen ei voi johtua oikein muusta kuin omasta epävarmuudesta – ja kenties hieman epärealistisesta näkemyksestä omasta ylemmyydestä ja osaamisesta suhteessa keskustelukumppaniin.

Entä mitä sitten pitäisi tehdä, jotta haitallisesta pönöttämisestä eri muodoissaan ja eri konteksteissa päästään eroon? Hankkeemme ”Toisin kuvitellun demokratian utopiat” (2024–25) tulee keskittymään myös näihin kysymyksiin – katsotaan, minkälaisia ratkaisuehdotuksia löydämme.